Marras-joulukuinen juhla- ja ohjelmabuumi veti sen verran mehut irti, että päätin ottaa joululoman mahdollisimman rennosti. Minulle se tarkoittaa vain vuorokauden sisällä tehtyjä suunnitelmia siitä, mitä tehdään, ketä nähdään. Mutta yhteen asiaan löytyi aina suunnitteluaikaa! Tulevia herkkuhetkiä suunniteltiin jo menellä olevan yhteydessä, juuri edellisestä toipuen. 

Kohta päättyvällä joululomalla olen todella levännyt. Lukenut monta sataa sivua kirjaa sekä monia rästiin jääneitä lehtiä. Urheillut enemmän kuin koskaan joululomalla. Nauttinut ehdottomasti siitä, ettei tarvitse tuli hännän alla sinkoilla paikasta toiseen eikä arkeen paluukaan edellytä siirtymistä toiselle paikkakunnalle. Jostain syystä siirtymiset ja kontrastit arjen ja loman välillä kuluttavat tätä pientä mieltä. Tämä tuntuu hyvältä, nyt.

Ja se, että sahrami-katkarapurisoton (tuoreen mintun ja sitruunan kera), kirsikkapavlovan ja nelivaiheisen suklaakakun ääreen istui välillä koko perhe, välillä osasia siitä. Sydän täynnä on hyvä suunnata kohti uutta vuotta.

Kohtalainen lumisade pehmentää rakettien pauketta. 

Onnellista uutta vuotta, ystävät! 

Joulun pyhäpäivät sujuivat onnellisesti. Maalla oli tyytyväisiä, kiitollisia joulunviettäjiä ja kummalliset joulukelit. Eilen syntymäpäivänäni paistoi aurinko, jonka säteissä päiväuniaan nukkuvan mummun viereen oli ihana köllähtää. 

Pappa ripusti linnuille lyhteen ja talipallot. Mummu kiikkui tuvan toisessa kiikkutuolissa pää tiukasti tuolin selkämyksessä pukaten pehmeitä keinuvauhteja jalkaterillään.

Päästiin joulun ytimeen, kun muistimme mummun sanat: ja minulla ei ole teille antaa muuta kuin paljaat kädet. Jouluyönä pelasimme tuvan pöydän ääressä ja natustimme juustoja, kun mummu lykki Ferrarinsa kanssa ensimmäiselle yösyönnilleen. Muutaman juustomaistiaisen jälkeen mummu istui pöydän päässä hiljaa. Mitäs tuumailet? kysyin. Että se tuli sittenkin tämä joulu, vastasi mummu hymyillen ja kurottautui kohti valkohomejuustoa.

Illalla ajelen lumikuorrutteisen kaupungin halki pikkuinen kuusi takapenkillä pötköttäen. Pitelen kuustani tyvestä yhtä tiukasti kuin morsian kukkakimppuaan ja juoksen sisälle, kiireellä. Äkkiä kellarista kuusenjalka, vähäiset ja hillityt valko-hopeiset koristeet sen oksille ja isot kävyt juurelle. 

Sitten istun vaan ja ihastelen. Tuoksuttelen tätä, ensimmäistä omaa joulukuustani ihmeissäni. Taisi tulla joulu.

Ruokakaupassa on jopa astetta rauhallisempi tilanne, eikä ruuhkasta ole tietoakaan. Kassan liukuhihnojen toisessa päässä oleva mies heijastinliivi yllä tarkkailee tilannetta hetken ennen kuin kysyy hiljaisella äänellä: voinko pakata ostoksesi? Emmin puolitoista sekuntia, kerkeisin kyllä itsekin pakata pienet leivontatarvikeostokseni ja muutamat kynttilät. Pakkaakohan mies yrtit ja kananmunat alimmaiseksi, raapiiko kynnet vahingossa kynttilöiden pintaa? Kiitän mahdollisimman luottavaisen oloisesti ja lupaan hänen pakata. Ojennan miehelle ison kangaskassini ja jään hölmön tuntoisena odottamaan, että tavallista hitaammalta tuntuva kassaneiti saa kaikki ostokseni miehen puolelle. Käytän bonuskortin sähäkästi ja odotan, että saisin jo näpytellä pankkikortin tunnusluvun. Mieskin odottaa yksitellen valuvia ostoksiani, enkä todellakaan kehtaa kurkkia, miten hän tuotteet asettelee. Rutinoitunut mieleni ja itsekseen touhuamaan tottuneet käteni eivät tiedä, mitä tekisivät. Kassaneiti on valmis, tuiki tuntematon mies kassan toisessa päässä asettelee juuri maksamani purjot viimeisenä kassiini. Kiitän, toivotan pakkaajalle hyvää joulua ja lähden itselleni nauraen, purjot kassista nätisti kurkottaen kohti ulko-ovia. Olo on niin tilanteesta ja omasta reaktiostani hölmistynyt, etten meinaa autoani löytää. 

Kotona pyöräytän poropiirakan ystävältäni seitsemän vuotta sitten saamallani ohjella. Hyvää ja helppoa.

Poro-juustopiiras (pellillinen)

suolaisen piirakan pohja/ valmis rukiinen piiraspohja x2 (suosittelen!)

200g kylmäsavuporoa murusina

2 dl hienonnettuja yrttejä (timjami, persilja, oregano)

300 g purjoa

300g emmental-juustoraastetta

Hienonna yrtit ja purjo. Sekoita rehut ja poro keskenään sekä puolet juustoraasteesta.

Levitä pohja pellille, pistele haarukoilla ja esipaista 200'C noin 10 min.

Valmista munamaito: 4 dl kermaa, 2 dl maitoa, 6 munaa sekä maun mukaan ripaus mustapippuria ja suolaa (muista poron suolaisuus). 

Levitä täyte esipaistetulle pohjalle ja kaada munamaito päälle. Hunnuta lopulla juustoraasteella ja paista vielä noin 35 min uunin alatasolla.

Lits läts. Mikä tätä talvea riivaa, kun ei meinaa osata päättää, tullako vaiko eikö. En pidä moisesta ailahtelevaisuudesta. Vai onko se tämä rannikon ilmasto, oikukas ja tuulella käyvä. Sisämaassa oli toisin, varmaa ja vakaata. 

Selasin vanhoja kuvia ja olin näpännyt tämän ilman tarkempia tilannemuistikuvia. Noh, Wagner se taas tietää: ei aina voi olla niin prinsessamaista. Välillä on lits läts ja ensimmäiset joulujuhlan yhteisharjoitukset venyy ja paukkuu. Maanantaina toivon, ettei viikko olisi vielä alkanut. Sitten kuitenkin kaksi tuntia puhelimessa ystävän kanssa tekee hyvää. Haaveilimme toisistamme tietämättä samaisesta jouluherkusta, mutta toinen kerkesi sanoa sen ensin vain ääneen.

Ensimmäinen joulukortti lopsahti luukusta. Kahdeksan yötä jouluun, tuumasi Toljanteri.

Roudan rajassa

tuoksuvat ruohon päät.

Jos en rohkene sanoa

"kyllä, kyllä"

niin ainakin "tahdon".

(A-M Raittila)

Eilen kaksi ihanaa tahtoivat toisensa ja ovat olleet mielessäni koko päivän. Juhlapäivän jälkeinen lepopäivä on tarpeen. Kroppa ja mieli odottaa lomaa viimeisiä vedellen. 

Olkipukki nostettu asemiin. Viimeiset nyssäkät paketoitu pukinkonttiin. Ensimmäinen joulukortti oppilaalta saatu. Kuusi työpäivää.

Kahlaan lumisen torin halki kohti kirjastoa. Pyry painaa pään alas ja saa tihentämään askelia. Jokin tällaisessa tuiskussa silti tuntuu hellivän. Joskus nimittäin helpottaa, kun saa keskittyä vain etenemiseen ja siihen, että pääkopan ulkopuolellakin humisee ja hulmuaa. 

Hirveästi tekemistä ja minä vain istun, kuuntelen radiota ja ihastelen joulukukkiani.

Yhdeksän työpäivää.

Lipsahti. 

Yövalvomiseksi, iltatirisemiseksi, valkohomejuustoiluksi ja hurjaksi aamuväsymykseksi. Joku viisas saattaisi havaita näillä yhteyttä, mutta jostain syystä arkijärki on jäänyt tuonne hurjaa vauhtia kuluvan ajan alle. 

Itämaan viisaan naisen kanssa shoppailtiin Kärkkäisen autotarvikeosastolla ja naurettiin niin että hiki tuli. Itsenäistyttiin ja aikuistuttiin ja ostettiin oiken sisätilalämmittimet. Toinen osti ilman, että oli varma sen sopivuudesta autoon. Toinen valitsi tuotteen pelkän paketin perusteella. Että se siitä aikuistumisesta ja muusta vastuuhöpötyksestä. Sai jutella seuraavan päivän puolelle ja kömpiä önisten arkiaamun pimeyteen. Kääntää arki juhlaksi toisen läsnäololla. 

Ja saikin lipsahtaa. Olen korjannut ranne hellänä kahdeksatkymmenet kokeet kolmen päivän aikana, tehnyt sanallisia arvioita ja muita myöhään yöhön. Miettinyt pääni puhki hyviä sanoja kannustaa, sanoa rehellisesti, arvioida saavutettuja ja saavuttamattomia tavoitteita. 

Taputtanut itseä olalle, hyvä tyttö, arvioinnit tehty. 

Edellisen työpaikan yksi muisto, hieman rikkinäinen, puinen alttonokkahuilu. Silti kaunis, tumma ääni. Ensimmäinen adventti ja kohta saan itämaan viisaan naisen luokseni.

Adventti on kärsivällistä odottamista.

Naapuruston valosaastetalkoisiin osallistuttu.

Ihana herätessään avata verhot ja tuumata vain: oho. Lunta tupaan! 

Eilisiltainen naurun määrä työpaikan pikkujouluissa tuntuu poskipäissä vieläkin. Me järjestäjät saimme kiitosta, paikkakin oli onnistunut. Mutta että huomasin: tässä ja nyt on todella, riittävän hyvä.

Äiti antoi käydessäni maistiaisen. Oli ostanut jokaiselle meille yhden persimonin. Hieman skeptisesti pyörittelin sitä kädessäni ja mietin tosissani, että tietääkö se hyvää, jos täytyy wikipediasta tarkistaa sille syöntiohje. Meinasin laittaa vastaviestin carambolasta kyselleelle entiselle oppilaalleni. Muutaman epävarman haukkasun jälkeen ajattelin, mahtoiko mummuilla ja papoilla olla samoja kummallisuustuntemuksia monta vuosikymmentä sitten maistellessaan ensimmäisiä etelän hetelmiä. Lopputulos: aivan ällöttävän makea, kumma koostumus, mielenkiintoinen kokemus. 

Kynttilänjalat sai pitsisäärystimet ja pirssi uudet valot, rasvatut lukot ja uudet pyyhkimen sulat. Ja melkeen ihan ite. Äitinsä tyttö, tuumasi äiti, kun tyttö keksi samat niksit kuljettaa polttopuita pirttiin. 

Oulu sai lumikuorrutteen ja valo ihmiset ulkoilemaan. Valo tuntui luissa ja ytimissä. Eiliset kihlajaiset ja ystävän yökyläily teki viikonlopusta juhlaa. Eilen illalla viime vuoden oppilas turvautui hädässään entiseen opettajaansa laittamalla viestiä: Pitääkö karambola kuoria? 

Herään hyvien, pitkien ja pitkästä aikaa unettomien yöunien jälkeen levänneenä. Ensimmäisenä napsauttelen jouluvaloihin virrat, avaan verhot ja jään köllötteleemään sänkyyn. Ulkona sataa lunta. 

Eilen iltapäivällä. 97-vuotiaan mummuni kanssa keskustelut ovat aika tutulla raiteilla: niin kenenkäs tyttö, aaa...niin missä se sinun työpaikka on. Niin missäs se sun kortteeri on? Niin kenenkäs tyttö...Ja sitä rataa uudestaan ja uudestaan. Välillä pilkahtaa jokin tuoreempi asia. Laulaminen onnistuu aina. Ja niin sitä veisataan. Virsiä ees ja taas, koska nuotti minulla on säilyny, vaan sanat tahtoo jo unehtua. Kaffea neljän aikaan (en minä tavallisesti kyllä yöllä juo kahvia) ja mummu suipistaa suunsa valokuvaan, kääntää katseensa hieman yläviistoon, nostaa leukaa himpun verran. Niinku aina ennenkin.

Illalla työpaikan pikkujoulujen valmistelu lipsahti myös herkuttelun puolelle. Jyystöjä, viikunoita, paahdettuja kastanjoita.

Torstaisin karkaan töistä suoraan tuntien jälkeen. Iltapäivä on ihanan pitkä myös omille ajatuksille. 

Sellasta aika arkista. Taas yksi viritelmä saatu katonrajaan roikkumaan ja jälleen mietin, miten se muka aina on niin vaivalloista. Onko muilla muka joku standardi-joulutähti tai mittatilaustyönä juuri siihen ikkunaan askarreltu? Sinitarraa, irtokoukkuja ja mitä lie siimaa, näin äkkiseltään kehtaan myöntää käyttäneen tämän vuoden joulutähti katonrajaan -projektiin. Tai onhan tämä jo neljäs akkuna ja asunto, jossa tuo tähti tillittääpi. Asettumishalut sen ku nousee. 

Illan napostelu-rouskutukseksi mainio vinkki yläpuolella. Makoisia pelkästäänkin, mutta pieni sipaisu valkosipulituorejuustoa ei tehnyt lainkaan pahaa...

Ystävä, upea nainen, sai köksänmaikan paperit kouraan ja juhlisti saavutustaan hauskalla tavalla. Hän toivoi kutsussa lahjojen sijaan osallistumista juhlien järjestämiseen: jokainen tuokoon mukanaan jotain itse tehtyä syötävää reseptin kera. Voi sitä herkkujen määrää ja hyvää varianssia! Suosittelen nappaamaan ideaa tästä juhlajärjestelystä. 

Illalla otin skaban naapurin koiran kanssa. Minä yskin ja se haukkui joka yskäsyllä. Yöllä kuuntelin myrskyn huminaa ja rämiseviä rännejä. Unet päästivät taas alitajunnan valloilleen, yrittivät tarjota ratkaisumalleja todelliseen elämään. Aamulla kelaan filmiä ees ja taas. 

PUUT


Aina metsässä olla pitää
suuria puita ja pieniä puita,
aina uusia kasvaa ja itää,
aina on kaatoon leimatuita.
Kohoaa katveessa korkean puun
innokas, vihreä virpi nuori
janoiset juuret on, hento kuori
lehdissä väri on toukokuun.

Sinä suuri puu:
Älä liiaksi varjosta pienempääsi,
joka vasta kasvussa alkuun pääsi,
joka valoa kohti kurkottuu.
Sitä paahteelta suojaa suuri puu
pian pieni kasvaa ja karaistuu.
Pian pienellä puulla on oksat kovat,
pian pienet suuria ovat.

Ei pienet puut vielä myrskystä tiedä
ei pienet puut vielä myrskyä siedä.
Ole suojana myrskyssä suuri puu,
pian pienellä juuret vahvistuu.
Pian pienikin myrskyyn valmis on
ja on jäntevä, taipumaton

   -Mirjami Lähteenkorva-

On kunnon koneet ja kommerverkit koulussa. Pädit ja smartit ja muut. Mutta kyllä kolmosluokkalaiset sankarit huokailivat lähes käsi poskella, kun ope piirsi maalimaa taululle. Tunnin loppuun sutaistu kertaus maanosista osu ja upposi. Miten ihmiset hoksas, että maa on pallo eikä lättänä? Mikä on se Oseania sitten? Kuinka syvä on Atlantti? Voisiko pohjoisnavan jäätikkö sulaa ihan kokonaan? Ah, rakkauteni, maantieto. 

Tunnistatko Kolumbuksen uljaan retkikunnan laivan purjehtimassa kohti uutta mannerta? Google Earth vei Hawajille, Kiinanmuurille ja omalle koululle. Mahtavaa sanon minä. Vaaau, tuumasivat oppilaat palmupuista, tulivuoren kraatereista ja oman koulun roskakatoksesta.

Iltapäiväkävelyllä haavanlehdet olivat saaneet kullan sijaan hopeaa pintaansa. Kirpakka pakkanen ja vihdoin talttuva flunssa virkisti. Toiset ulkoiluttaa koiraa, minä uusia talvikenkiä. 

Maanantaina. Laukun sivutaskusta löytyi kesäkuun Kreikan reissulta sinne laittamani pyöreät, sileät kivet. Naapuritalon parvekelaseista heijastuva valo kuvioi makuuhuoneen seinän ja häipyi yhtä yllättäen kuin tulikin. Töistä palaavaa odotti testiversioksi leivottua suklaakakkua. Hyväksi havaittua. 

Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Eilen ostetuille kuusenkoriste-kristallipalloille löytyy monenlaista käyttöä. Miten niistä yleensä se tulevaisuus ennustetaan? 

Naapurin pappa pukkaa rollaattoria karvahatussaan, vaikka vettä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Ei hidasta. Jatkaa niinku aina ennenkin. Vanhempi naapuripariskunta puisteli petivaatteeitaan, mattojaan, ihailtavan vakiintuneesti. Toinen viltin toisessa päässä, toinen toisessa. Yks, kaks, kolme. Ja sitten käännetään, otetaan seuraava, laskostetaan, rullataan ja kannetaan yläkerran asuntoon. Yhdessä. Niinku aina ennenkin. 

Isänpäivä ei ole mikä tahansa päivä. 

On se pimeää. Taivaaltakin sataa ties mitä. Parhaaksi asuksi soveltuu talvitakki ja kunnon kumpparit. Flunssamörkökään ei tohtinut kysyä kulkulupaa, vaan tuli ihan omin lupinensa. Filttiä ja finrexiniä siis. Illan ponnistus oli keikka kirjastossa: lukemista ja joululauluhyllykön ensiporkkaus osottautuikin hyväksi lääkkeeksi. Ja hihittely lehtilukusalissa. 

Kynttilöitä tupa täynnä ja Hynnisen Jomppea sopivalla volyymilla.

Pyhäaamun rauhaa. Kynttilöitä, joululauluja, lättyjä. 

Mereltä nouseva usva koristi aamupalahetken maisemaa, joka levittäytyi suurien ikkunoiden takana. Nuorten opettajien koulutus antoi ajateltavaa, mutta myös vastauksia. Kahden päivän istuskelun, armottoman syömisen ja jatkuvan kälätyksen jälkeen kotona viltin alla on ihanan hiljaista. Ei muuta kuin täyden vatsan viereen ja kohta päiväunille. 

Ystävä lainasi autoa eilen ja nosti maahan pudonneen käslaukun roikkumaan sivupeiliini. Koulutuksesta lähteviä odotti ikkunassa kiitollinen viesti. Kiitos kiitoksesta, täti. Rauhaisaa viikonloppua!

Laskeva aurinko häikäisi töistä tulijaa. Pitkän pilvisen pimeän jälkeen pastellinsävyillä maalattu taivas tuntui vallattoman hyvältä. Kollegan kanssa paluumatkalla suunniteltiin pikkujouluhin hyvää ohjelmaa ja naurettiin mahtaville persoonille. Päivälläkin jo hymyilytti. Se taisi autopesu tepsiä! Nyt vaan istun ikkunan edessä ja imen tummenevaa sineä.

Sunnuntai-iltana olo oli kaikkea muuta kuin levännyt. Arjen ja loman välinen kontrasti tuntui liian suurelta. Monen huonosti nukutun yön jälkeen olin nukkumassa jo uutta aikaa kahdeksalta. Maanantaina jo helpotti. Kummaa, miten tuo mieli kaipaa lepoa! Arki rullaa jälleen ja kanakeittoa on taas varmaan ainakin viikoksi...

Mummulla oli uudet, kauan haaveillut, silmälasit ja hampaat. Sairaalaan jäi väsynyt mummu, joka oli yhtäkkiä aivan eri näköinen uusine hampaineen. Silittäessä hymyilevä, halatessa lämmin. Kotia kohti ajellessamme kyytiläinen, ystäväpoika, tuumasi parin tunnin avautumisen jälkeen minulla olevan vahvoja ihmissuhteita. Tiedetään, suurien tunteiden nainen.

Tänään istuin autopesussa aivoja nollaten ja ajattelin, josko tehopesu puhdistaisi myös korvien välisen sekasotkun.

Siinä somasti jääkaapin ovessa. Puolivahingossa ja sattumalta löysin Helsingistä uuden lempparituoksun. En raaskinut vielä ostaa, mutta näytelirpakkeen avulla voin aina jääkaapilla käydessäni käydä nuuskuttelemassa tuoksua. Vähän ohikulkiessani ja ihan varta vastenkin. Vähän tuoksua tupaan hei!

Aamuvarhaisella Helsingin keskustassa on hiljaista. Lomalainen nauttii ajatuksesta, että tulinpas, lähdinpäs, kerkesinpäs. Väitöstilaisuuden lopussa viisas, taitavasanainen ja juuri väitellyt tohtori huokaisee ja päästää helpottuneen hymyn valloilleen. Vau, sanonpas vain.

Korkokengät kopisevat pitkin mukulakivikatuja ja entiset työtoverukset haakuroivat kaupasta toiseen, syömästä syömään, seurasta seuraan. Lomalaisen oli helppo hymyillä. Tänään paluumatkalla pää oli yhtä pehmeä kuin tasainen pilvipeite lentokoneen siiven alla. 

Poikkesin reitiltä ja löysin kauniin sisäänkäynnin. Kiertelin iltapyöräilyllä tehtävät ostokset, palautin kirjan kirjastoon ja haahuroin pitkin jokisuistoa. Vasta pakollisten päiväunien ja työkaverilta saadun kahvinlahjuksen keittelyn jälkeen tuntui, että loma alkoi. Otettiin kutosten kanssa ylämummot loman kunniaksi ja jokaisen kohdalla taoin myös omaan pollaani Hyvää syyslomaa! 

Kirjoitin kortteihin saman ajatuksen, johon olen taas uudestaan itse nyt useammin palannut. Huominen tohtorisnainen ja pikkuinen piiperopoika ansaitsee samaa rohkaisua: 

Unelmoi, lapseni,

kauniista asioista, 

niin sinusta kasvaa

onnellinen ihminen.

  

 (E.Karjalainen)

Aamulla aikainen herätys ja isolle kirkolle. Se on loma.

Pitäisi. Pitäisi siivota, pestä pyykkiä, pakata. Oikeasti pitäisi lukea ja kirjoittaa, edistää lainakirjan viimeistä lainapäivää koko tulevan sakkorahan edestä. 

Silti löydän itseni keikkumasta tuolilla, kurkottelemasta verhonipsuihin ohuenohutta ompelulankaa ja hentosia hiutaleita. Sillä tänään satoi ensilumi. 

Lapset huokailivat ikkunan edessä tiheästi laskeutuville ensimmäisille lumihiutaleille. Se oli tämän päivän ihana ihme. Ja ne hymyt. Opettaja yhtyi huokailujen kuoroon, vaikkakin kohteena päivä päivältä rakkaammaksi tulevat kolmasluokkalaiset.  

Koira nykäisi hihnasta ja kamera heilahti. Löysin itseni jälleen vanhoilta, uudestaan löydetyiltä kulmilta, kun koiran piti päästä pissalle. Vallan hellyin tälle tutulle karvaturrille, innoissaan vastaanotti lenkittäjänsä, kurkkasi aina vähän päästä vieressä lontostelevaa silmäpussimörköä. 

Loppuviikosta mietin paljon, missä vaiheessa koko touhu on mennyt niin sanotusti hulluksi. Puukottaja sohii silmittömästi vertaisensa henkihieveriin. Toisaalla veitsi jää käyttämättä, mutta uhkauskin on liikaa. Aamupäivällä keskustelen poikien kanssa tappelusta, johon toinen on saanut tukea kotoa: äiti ja iskä sano,että lopeta sitte vaikka lyömällä se härkkiminen, jos ei kukkaan siihen puutu. Voi rakas lapsi, jos kertoisit, niin puututtaisiin. Kaikki kun ei ole siltä, miltä näyttää eikä aikuisten silmät näe kaikkia. Onneksi huhu liikkuu äkkiä myös hyvässä tarkoituksessa. 

Mutta että se puhuminen. Milloin voitaisiin keskittyä siihen, että opettaisimme lapsiamme, nuoriamme, toisiamme pukemaan tunteet sanoiksi? Viime vuonna mietin paljon, että vaadinko neljäsluokkalaisilta sankareiltani liikaa, kun lähes aina kysyin johonkin liittyen miltä susta tuntuu, miltä toisesta tuntuu. En sano olevani tässä mikään pro, mutta kehitystä huomasin. Ja näitäkin kun voi opiskella, reenata ihan kunnolla. Olisi muuten aikuisillakin parin preppauskurssin paikka vaikka kerran vuodessa. 

En tiedä, mutta luulisin, että melko moni kauheus olisi jäänyt tapahtumatta, jos keinot purkaa paha olo olisi jokin muu kuin teko. Olisipa aina tilaa itkeä tirauttaa pikkuisen ja tarpeen tullen vähän isommastikin. Enkä nyt vain lapsista. Alkaakohan jo väsy koulutyöhön iskeä lapsillakin, kun laskin tänään jo neljännen selän, jota silittää itkun tullessa tällä viikolla. Ja en edes ihan pienempien kanssa työskentele.  

Pietään toisistamme huolta, jooko? 

Viikonlopun täyteliäisyyden jälkeen kotona on hiljaista. Yhdeksän työpäivää syyslomaan. 

Menomatkalla istun pitkään ja mietin. Nautin siitä, että joku muu ajaa ja minä vain istun. Eikä tarvi puhua ei kenellekään, ah. Perjantain viimeiset tunnit sytkärillä pöhhyyttelijöiden kanssa atk-luokassa menivät pikkusen hänekseen, kun koulun sähköt sanoivat zipp ja palasivat viisi minuuttia ennen päivän päättymista. Pimeässä koulussa ilman sähköjä ja niin meinasi karjalauma päästä valloilleen. Samalla koulun toisessa päässä omassa luokassa tytöt itkevät keskinäisiä riitojansa. Niin ai mikä riittämättömyyden tunne? Kaikki hengissä ja onneksi suunnitelmat menivät uusiksi: kyllä sovun ja yhteisen tahtotilan löytyminen ystävyyteen tuntu paremmalta kuin enkun tukiopetus ja kertomuksien puhtaaksikirjoitus. 

Lähettelen whatsuppeja tutulta juna-asemalta ja fiilistelen vanhoja, tuttuja hoodeja. Vartti ennen savon syräntä tirautan pienet itkut ihan vain siitä ilosta, kun tiedän vastaanottokomitean mainiouden.