keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kun on ollut niin moninaista. Vaaleanpunaista ja mustaa. Kaksisataa sivua korjaamattomia ja korjattuja kokeita, muistamattomia sähköposteja ja muistettuja syrämiä. Tyttö ojentaa rakkaudesta kertovan, itse tehdyn kortin. Poika puolestaan miljoonalla umpisolmulla olevan kenkänsä apua pyytäen.Yhtäkkiä pitkäksi hujahtaneet pojankoltiaiseni. Leveät hartiat, syvät hymykuopat. Vapautunut nauru. Tulehan tänne, anna kun ope auttaa.

Ja yhä useammin työpäivän jälkeen oveni takana odottaa muutakin kuin postipojan pudottama nippu mainoksia. Iltaisin sipsutan valkoisilla kengilläni. Tunnustelen, makustelen, valmistelen. Niitä ja itseäni. 

torstai 12. helmikuuta 2015


Vaaleanpunainen valo. 

Ja taas samainen hoitaja. Ährää suojapeitteitä kiinni, laittaa verenpainemittaria toiseen ja kanyylia toiseen käteen. Kysyy kesken kaiken, mitäs teenkään työkseni. Kerron moninaisista murrosikäisistäni, riittämättömyydestä ja oman kärsivällisyyden kovasta kasvukoulusta. Myös heistä samaisista upeista varhaisnuorista, joista kasvaa kekseliäitä, itseensä uskovia ja vastuunsa tuntevia aikuisia. Heistä, jotka raastavat hermojani ja tekevät työstäni välillä mahdotonta. He, jotka opettavat eniten - heistä, itsestäni, elämästä. Hoitaja pysähtyy touhuissaan. Kumartuu ylleni, tarttuu käsivarteeni ja sanoo suojamaskin takaa: Siis kiitos. Kiitos, että teet tuota työtä.

Hän työntää taas sänkyni ulos leikkaussalista. Viimeksi toivotti hyvää joulua, hyvissä ajoin paria kuukautta ennen. Hei tsemppiä työhön, jahka toivut. Sitä aatellen toivon sulle maaahdollisimman pitkää saikkua!

Seuraan valoa vaaleanpunaista. Kevään merkki. Neljä kuukautta.



maanantai 9. helmikuuta 2015





Puran laukun, jotta taas voin sen täyttää. Matkustan pois, jotta voin taas palata. Kun muistaisi tuon, aina.

Linja-auton etuosaan kerääntyy matkapahoinvoijat ja viikonloppulapset. Poika istuu ensimmäisen puoli tuntia matkasta hiljaa. Istuu käpertyneenä penkillä ja katselee ikkunasta ulos. Nyyhkytyksen kuullessani havahdun. Jotain tuttua. Muutakin kuin samanlainen jäätelörasia eväsrasiana.

Puolessa välissä avaan omani, toisen täyttämän, ja taas sen muistan: Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. (Saarn.3:1)  

torstai 5. helmikuuta 2015


Onni on. Äidin tekemä kaalilaatikko työpäivän jälkeen. Kevään tuloa enteilevä verso. Ajan myötä tapahtuva kasvu. Valmiiksi korjatut sanakokeet. Onni on huominen viikonloppu. 

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Viime aikoina. Olen ajatellut aikaa ja sen armollista otetta ihmiseen. Aikaa, joka vaihtelevuudessaan opettaa minulle joka päivä jotain uutta. 

Viime aikoina. Kuljen räntäsateessa isoveljen kanssa. Veli keittää aamukahvit ja pitää pikkusiskoaan hyvänä. Kauhon samaa taivaalta tupruavaa lunta etelässä, keskellä ja pohjoisessa. Puran laukun, jotta voisin sen taas viikon päästä täyttää.

Järjestelemme, kannamme, kirjaamme. Kellarivarastoa, vuosien aikana kertyneitä tavaroita, tulevaa. Samassa aika opettaa rajoja, joiden sisällä minulla on hyvä olla. Iloni on aika, jota elän. Rajojani, joita opettelen. Polkuamme, jolla meillä on niin hyvä kulkea. 


Että iloni olisi puu
oksilla omenat
olisi keveys ja tuuli
joka kantaa
että iloni olisi tuuli joka kantaa

(K.Kunnas)