Kun on ollut niin moninaista. Vaaleanpunaista ja mustaa. Kaksisataa sivua korjaamattomia ja korjattuja kokeita, muistamattomia sähköposteja ja muistettuja syrämiä. Tyttö ojentaa rakkaudesta kertovan, itse tehdyn kortin. Poika puolestaan miljoonalla umpisolmulla olevan kenkänsä apua pyytäen.Yhtäkkiä pitkäksi hujahtaneet pojankoltiaiseni. Leveät hartiat, syvät hymykuopat. Vapautunut nauru. Tulehan tänne, anna kun ope auttaa.

Ja yhä useammin työpäivän jälkeen oveni takana odottaa muutakin kuin postipojan pudottama nippu mainoksia. Iltaisin sipsutan valkoisilla kengilläni. Tunnustelen, makustelen, valmistelen. Niitä ja itseäni.