torstai 17. joulukuuta 2015




Kannattaa käydä hetken pois niin jo on vyötärön ympärillä ruuhkaa. Asioita kerrottavana, osaamisia näytettävänä, jälleennäkemisen riemua. Uskomatonta tämä työni. Ei palkankorotuksia tahi työsuhde-etuja. Ei bonuksia eikä likaisentyön lisiä. Mutta näitä asiaankuuluvia lisäbonuksia säihkysilmien, riemunkiljahduksien ja halauksien muodossa en vaihtaisi mistään hinnasta. Ope kato! Elina oot takasin! Viikko on pitkä aika. 

Ja niin kuuntelen jokaisen asian, kerrottavan ja kysyttävän. Tärkeimmät asiat, jotka halutaan ihan ensimmäisenä kertoa. Ne voivat olla vankkoja mielipiteitä hyvillä perusteluilla: Pidän talvesta kyllä paljon, mutta siitä en pidä, kun huuleni rohtuvat. Sanoo hän, joka mieluummin mittaa sormellaan tuulen suuntaa yleisurheilukentällä kuin heittäisi keihästä. Seisoo vauhdikkaan hippaleikin huiskinnan keskellä kuin tatti ja neuvoo toisia: Kannattaa seistä ihan paikoillaan. Kukaan ei ota kiinni, jos ei hätääntyneenä juokse ympäriinsä. Tai hän, joka suuttumuksessaan istuu suunpielet niin täydellisen kaaren mallisena pukuhuoneissa. Katsoo iloisesti ja kysyy: Milloin on Elina joulu, milloin? Annan vauhtia keinujille. Otan tasapainokisan toisen kanssa. Johdatan joulujuhlaesiintyjäni metsän siimekseen kuusen juurelle ja aloitamme: Joulupuu, joulupuu, metsän kaikkein kallein puu!


Taisi se joulumieli tulla. Ja joulupuu - tupaamme.


sunnuntai 13. joulukuuta 2015


























Keltakultainen valo ja puolen vuoden alkulämmittely. Molemmat tänään. Havahduttavan kirkas joulukuinen paiste, ja pysähdys puolivuotisen avioliiton äärelle. Hyvälle sellaiselle. Opettavaiselle, mutkikkaalle, tasaiselle, turvalliselle, onnelliselle. 

Kalpea muistutus joulusta tuo euron tarjoushyasintti. Olen yrittänyt kerätä orastavia joulumielen säikeitä kimpuksi ja pitää niistä tiukasti kiinni. Ja silti ovat kadonneet. Hävisivätkö ne siinä, kun töissä iso metalofoni kaatua rämähti jalalleni? Vai siinä, kun yhdeksättä päivää syljen kuumeessa kattoon ja aina yhtä epätoivoisesti odotan seuraavan päivän ihmeparantumista? 

Kannoin kuin kannoinkin joulukoristeet suuresta laatikosta näköetäisyydelle. Laitoin muutaman koristeen muistutukseksi tulevasta juhlasta ja lopun päivää yritinkin tehdä samaa käyttäen hyväksi ajatuksenvoimaa. Kun tätä tekee useamman päivän peräkkäin, on lopputulos jo aivan kohtuullinen. 

Että pahimpaan kiirehullunmyllyyn sitä pitääkin vetää vuodelepoon. Joulujuhlaohjelmaan innolla mukaan tulleet lapset saavat tyytyä ö-vaihtoehtoon. Opettaja saa tyytyä opettelemaan ikuista korvaamattomuuttaan. Sitä, että joku toinenkin osaa pitää englannin kuuntelukokeet, muistuttaa välttämään turhia huolimattomuusvirheitä ja suunnitella joulujuhlan spektaakkelia hallitun hyväksi. 

Sen sijaan sohvaan on painunut jo minun kokoinen kolo. Nettikauppa kuljettaa joululahjat mallikkaasti. Ystävät ja tuttavat voivat vaikka nostaa viime vuonna lähettämämme joulukortin uudestaan piirongin päälle. Tarjoushyasintti on sittenkin aivan riittävä joulukukka. Ja sopivasti kun seuraa, näkee ikkunan takana kulkevissa ihmisissä reitin vakiolenkkeilijöitä. Seuraavaksi alan vilkuttamaan heille. 


Rakas joulupukki, 

olen läksyni jo oppinut. Toisitko ennakkolahjaksi muutaman terveen työpäivän?

maanantai 23. marraskuuta 2015

Sinä taidat todella pitää siitä, hän sanoo ja kävelee yhteiseen lempipaikkaamme. Sohvannurkasta näkemämme ohikuljijat. Lumen alle peittyneet värikkäät veneet. Harvinaisen marraskuisen kirkkauden. Myöhäisiltapäivän viimeiset valonrippeet. Ikkunaan ripustetun joulutähden. Ja yhteiseen muotoon hakeutuneen elämämme.

Pikalainalla on syynsä. Luen neljäsataaseitsemänkymmentäkolme sivua viikossa kuin ohimennen. Ihan kuin se olisi minulle tavallista. Irtautua omasta todellisuudestani kansien väliseen maailmaan aamupalapöydässä sunnuntain Hesarinkin ohittaen, matolla venytellen, sohvalla lojuten, varpaita sohvan toisen laidan lämpöpatterin alle tunkien. Ja samalla nauraen ääneen tasaisin väliajoin. Tuhahdellen sarkasmille. Virnuillen osuville henkilöhahmoille. Itkien lohduttomasti viimeisillä kymmenillä sivuilla. Ehkä siinä se onkin: kadoksissa ollut kirjojen vahva tehtävä. Herättää tunteita, kannatella kauas, peilata itseensä, paeta pois. 

En ollut saanut yhtään alottamaani kirjaa kunnialla loppuun. Yksi lojuu vieläkin keskeneräiysyyttään auki, toisen palautin kirjastoon loputtominen uusimisten jälkeen. Melkein jo luovutin: mikään ei kolahda. Mikään ei ole tarpeeksi vivahteikas pitämään mielenkiintoani yllä viimeiseen riviin saakka. En ole päässyt omaa monisyistä piirin pyörimistäni edemmäs niin, että keskittymiskykyni olisi riittänyt kokonaiseen kirjaan. Kamalan pitkään aikaan. Aika lailla puoleentoista vuoteen, täsmensi hän. Ja oli oikeassa. Juuri ja juuri kirjan aiheuttamasta eroahdistuksesta selviytyneenä suosittelen:


Kerro minulle jotain hyvää.

lauantai 14. marraskuuta 2015


Pappa nojaa taaksepäin tuvan kiikkutuolissa ja puhuu taukoamatta. Kertoo kuoripäällisperunoista ja sillivileistä. Siitä, miten on kehitellyt oikein kunnon lihaperunat, joita sitten söi koko viikon. Siis perunaa, makkaraa, perunaa, palvikinkkua, perunaa ja peuran säilykelihaa. 

Pitäjän uusi sokos eli s-marketti on avattu. Liian iso, tuumasi pappa. Hät'päissään ja valikoimien runsaudessa vahinko-ostoksensa otetut sillifileet osoittautuivat kuitenkin hyviksi. Perunan kanssa tahi ilman. Ehdotin kaupan henkilökunnallekin jo, että josko sellaiset kolffiautot olisi tännekin hyvät. Niin pitkät on käytävät nykyjään. Ja ostin sieltä uudesta kaupasta miinus kolmekytä rosenttista tonnikalasalaattiakin. Tai kaksikin. Hyvä tovi poistopäivien ja deadlinen jälkeen syötyjä. Ja hyviä oli.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015


Raps. 

Istun työpäivän jälkeen sohvalla huilaamassa. Katselen tuttuun tapaan vesistölle kerääntyneitä veneitä. Kalastustauolta palanneita kalamiehiä. Marraskuun matalalta paistava aurinko on juuri laskenut horisontin alle, ja minä saan istua katselemassa sen viimeisiä säteitä puiden latvassa. 

Raps. 

Ikkunan edessä oleva syklaami keskeyttää hiljaisuuden ja pudottaa yhden kukkansa. On ruokkinut sitä ravinteillaan ja antanut sen kukkia. Tukenut sitä ja yrittänyt kaikin voimin pitää sitä kauniin kukkivana huonomuististen kastelijoiden armoilla, kunnes onkin tullut aika. Aika hellittää, päästää irti. Aika antaa tilaa uudelle. 

Pudottaa, hellittää, katkaista, karsia. 
Suojaus,   pelko,   katkeruus, kuorma. 


Tämä viikko on ollu minulle hyvä.

maanantai 2. marraskuuta 2015



Haassamme meillä on mustikkamaa, oi ystäväin,
kukkaset poimia sieltä myös saa: 
On liljoja, apiloita, 
on ruusuja, ratamoita, 
niin kauniita kaikki, oi ystäväin...

Syyslomalaisia vastassa ensin oli nukkuva mummu, jota emme raaskineet herättää. Tai ei ruahtinu niin kuin toinen meistä sanoisi. Hetken kuluttua jo hereillä. Silmät syttyy, kädet ojentuu ylös halausta hakemaan - antamaan ja ottamaan. Veimme mummun häihimme kuvien kautta. Istuimme sängyn laidalla kylki kyljessä ja kääntelimme sivuja. Ja lauloin meille lauletun, yhden aivan lempilauluistani: 

Seppeleen hiuksilles' painaa jos saan, oi ystäväin.
Muuta en tohdi mä toivoakaan:
On liljoja, apiloita,
on ruusuja, ratamoita,
niin kauniita kaikki, oi ystäväin.

Ruokakärry tuodaan kolisten huoneeseen. Ensin pillerit. Naks, kuuluu vain, kun pienin tabletteja mummulle valmiiksi. Käsi nakkaa ne totutusti suuhun niin, ettei yksikään mene ohi. Mutta ennen ruokaa mummu nappaakin jo valmiiksi tuodun kahvikupin käteensä. Tarttuu toisella kupin korvasta tiukasti ja pitää toisella vielä varmuudella ja litkii kahvin alta aikayksikön. Ja pitää pitkään silmiä kiinni. Nauttii - niin kuin meillä nautiskelijoilla on tapana. Avaa sitten siniset silmänsä ja nauraa ääneen: ja olinpa niinku lehmä turpaansa myöten vesiastiassa! 

Rakas mummu.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015




Eloni tämänhetkisen tärkeät rajapyykit. Kirjattuna liitutauluun. Ei liian suureellisia tai kauaskantoisia suunnitelmia. Maailmaa syleileviä tai pitäjää pelastavia. Vaan sellaisia, että kahden ihmisen verensokeri pysyy hyvänä ja perhesopu säilyy. Ruokahetkissä eloni ilo.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015


Minun. 

Ripustaa aina sukat parinsa kanssa vierekkäin. Rapsuttaa. Vie hanakammin roskat kuin kukaan aiempi kämppis. Sulkee vaimonsa huolimattomuuttaan auki jättäneitä kaapinovia varmaan enemmän kuin tämä arvaa. Silittää. Tulee ovelle vastaan töistä palaavaa vaimoaan. Kaivaa aika ajoin kameransa esiin. Näpsii upeita kuvia kotimaisemista. Pysähtelee työreissuillaan lentokentille kuvaamaan koneita. Paijaa. Jaksaa askarrella ne vaikemmatkin lamput kattoon. Keksii hyviä patentteja rikkoutuneisiin esineisiin. Reissaa ympäri maata. Ja palaa aina kotiin. 

Rakas. 

torstai 1. lokakuuta 2015


Lokakuu - joka vuosi erilainen. Selaan vuoden takaisia kirjoituksiani ja mietin kuluneita viikkoja. Vuosi sitten töistä laahautui vain varjo minusta. Sisulla sinnittelevä, hämmennyksistä häiriintynyt. Onneksi nyt jotain muuta. 

Ope mulla ei oo pyörää. Nyt lähti ketarit! Kierty kenkä polkimen ympärille. En liiku! Kato ope lintuja Hei mää asun tuolla! Siis miten päin tämä kartta on? Entä jos eksyn mettään? En löydä mun paria. Siis tuolla mää asun ku mennään tuosta eteenpäin ja käännytään siitä ja sitte vielä vähän matkaa ja käännytään taas nii siellä mää asun ope kuulitko siellä mää asun! Ope mää umplahin, kengät on märät. Joko mennään? Miks tää jono ei liiku? Toi ohitti! Ope me löydettiin kuus rastia! Millon uudestaan?

Kolmekymmentä kolmasluokkalaista pyöräni perässä kohti suunnistusmaastoa. Taidan pitää heistä aika paljon. Heistä ilmat pihalle heittävistä halaajista, No inglis! -yhden miehen mielenosoitusta pitävästä ja hänestä, joka mutustaa vehnäsämpylää jo ennen kuin retki on edes alkanut. Hän, joka nostaa molekyylibiologian viisisataasivuisen opuksen pulpetille englanninkirjojen sijaan ja tuskailee, kun ei aivan kaikkea ymmärrä. He, jotka tuovat suunnistusrasteilta tuliaisiksi matoja uudelle ystävälleen - englannin tuntien apulaiselleni käsinukke-siili-Harrylle. Mainioita, kerrassaan. 

Että kun rehtori kehityskeskustelussa kysyy työmotivaatiosta ja työn kuormasta, tiedän tasan mitä vastaan: Siperia opettaa.

maanantai 14. syyskuuta 2015
















Kuukausi sitten. 

Hääpurjehdus. Vihkiminen saaressa. Kirkon ovesta kuuluva meren kohina. Musiikkina juhlavieraiden laulu. Ystävät. Rakastuneet. Myrsky mennessä. Ilta-aurinko tullessa. 

perjantai 11. syyskuuta 2015



Rakkaat parvekepörhöni. Kuumuudessaan vaaleanpunaisuutensa karistaneet, aurinkopäivistä tukahtuneet. Lasia kohti lurpattavat. Heitä minä nypin, pörhöjäni, kuivista kukista karistan. Kastelen minkä muistan. Katkon ylipitkiä suortuvaisia sisälle maljakkoihin tuomaan hempeää pörheyttä. Tykkään niistä!

Ja näistä päivistä, joita joka päivä opettelen elämään. Karsimaan päivistäni niitä ylimääräisiä suortuvaisia pois. Asioita, joita ei nyt eikä huomennakaan ole ihan pakko tehdä. Kun kuulemma, näin kuulen itseni joka päivä sanovan, maailma pyörii ilman minuakin. Usko pois. 

Olen opetellut. Nyppimään vaatimattoman hallittua ja kovaa vauhtia kuivuvaa puutarhaani (kaksi viherkasvia ja parvekepörhöni) ilman syyllisyyden tunnetta. Että pitäisi tehdä jotain muuuta. Olla jossain muualla. Olla joidenkin ihmisten kanssa. Tehdä jotain uraaurtavaa ja mullistavaa. Vähintäänkin töitä tai pelastaa maailman yksinäiset vanhukset. Tai että oikeastaan mukava iltatekeminen voikin olla polkaisu paijaamaan pientä tukkahurmuria vähän matkan päässä. Pitkä pyörälenkki tai huoleton hetki naistenlehden kanssa. Radiosta kuuluva Bach ja iltapalan kattaminen parvekkeen kynttilänhämyyn meille kahdelle.

Ja sitä varsinkin, että töissä on rauha. Kunnioitus, arvostus, innostus, lämpö, levollisuus, kohtuullisuus. Ja sanoinko jo rauhan? Että näin kuukaudenkin jälkeen olen samaa mieltä kuin ensimmäisenä työpäivänä tänä syksynä: kohtuullisuus. Luvan kanssa, kaikki tämä, minulla juuri nyt.



On ollut pullo, jota on ravisteltu pitkään ja huolella. Höykkyytetty sen kaulan kapeuteen nähden hieman liian kovalla voimalla. Niin nyt siitä pidetäänkin kiinni. Ei yksillä eikä kaksilla, vaan usemmalla käsiparilla. Lujan varmasti on sen korkki kierretty pois paikoiltaan. Pullon sisälle kurkatessa näkee, miten hitaan varmasti sakka laskeutuu.  

torstai 3. syyskuuta 2015




Klop, sanoo ensimmäiset herukkatertut pudotessaan ämpärin pohjalle. Se aika vuodesta. Käsieni välissä papan pehmeänkarheat posket. Pusu otsalle ja mars puskiin! 
Niin, niin tuttua. 

Herukantuoksuiset marjanpoimijat ja papan lämmittämä sauna. Kuparikupissa höyryävät makkarat. Papan raitaverkkarit, jotka pysyvät päällä taitavasti kiristysnaruksi viritetyn vihreän paalinarun voimin. Tuvan keinutuoleissa kiikkuvat sukulaiset ja mummun helähtävän hauras nauru.

tiistai 18. elokuuta 2015








Arki, vihdoin. Se yllättävästi alkanut. Tuttu ja turvallinen. Omituisen uusi. Erityisen ihana. Varsinkin, kun se täyttyy kuin itsestään

iltapyörähdyksillä maalla
niittykukkasilla saunan eteisen ikkunalla
mustikkaisella eväsretkellä
lämpimällä iltasaunalla
meren huuhtelulla
armollisella auringolla
makoisilla eväillä
aamuisella Hesarilla 
kourallisella viime vuotisten oppilaiden tuomia kukkia.

Noukin turhautumisen partaalla olemattomaksi käyvää saalista. Nälkä, väsy, hämärtää. Mulle riittäis jo! huikkaan jonnekkin muutaman mustikkamättään päähän. Ja sieltä puiden takaa vastaa tuttu vihellyksen nuotti. Ruislinnun laulu korvissani..


sunnuntai 9. elokuuta 2015


Me tulimme eri teitä
samalle laiturille.

(P.Saarikoski)

Tasan vuosi sitten lähdin yllättäen mukaan. Laskin suojaukseni, muurini ja kaiken ennakkoluuloni. Että jos nyt täksi päiväksi uskallan! Antautua uudelle ja yllättävälle. Yllätin ehkä eniten itseni - ja hänet. 

Siitä päivästä alkoikin loppu elämä. Ja yhteinen, sama laituri.

perjantai 7. elokuuta 2015






Tykkään. Tuosta kuvan kuplahurmurista, joka puhalteli kesäpäivämme kuplaiseksi. Nuista ihanista kummipojan käsistä, jotka leipoivat vihreitä lättyjä, läpsäyttivät kuplahurmurini kuplat rikki ja huiskauttelivat uusia ilmaan. 

Tykkään. Tuosta alkuviikon aurinkopäivästä Helsingissä. Päivästä, jolloin kiinnitin laukun tarakalle, poljin ympäri eteläistä Helsinkiä hiljaisen rauhallisesti - vain itseäni kuulostellen. Tuosta pitkänlaiskasta lounaasta Sandrossa ja pilvipötköttelystä Kaivopuistossa. 

Tykkään, silti ja siksi juuri, tästä kesästä.

torstai 30. heinäkuuta 2015








Sen polun loppua en saa tietää,
se katkesi kesken.

Polun varrella puut ojentuvat
neuvottomina kysymään
vieläkö uskallan,
lähdenkö matkalle?

Uusi polku on kapea,
mutta metsä selkenee.

(P.Murto)

perjantai 24. heinäkuuta 2015





Ei kun minä, sanoo maalarimestari toisille hänen työmailleen avuksi pyrkiville. Nostaa maalipurkista pensselin ja sutii uutta pintaa takaoveen. Vuosikymmenien kokemus. Papan silmäterä, jo paremmille automaille joutanut Pösö, peittyy paikallaan pensaan alla hentoon kukkakuosiin. Kunnia-asu autolla, joka vaan komistuu vuosikymmen kymmeneltä! 

torstai 23. heinäkuuta 2015



Sinun ei tarvitse kertoa minulle 

kuinka suuresti minua rakastat, 
jos vain jaksat hidastaa askeltasi omiini sopiviksi, 
kun aika tekee minusta hitaamman ja vanhenen. 

Sinun ei tarvitse myöskään kertoa, 
että olen sydämesi valittu, 
jos vielä vuosienkin jälkeen silmilläsi 
jaksat väkijoukosta etsiä minun silmäni, 
ja jäädä niihin kiinni. 

Jos vain jaksat ymmärtää minua silloin, 
kun en itsekään itseäni ymmärrä, 
ja pysyä samassa huoneessa kanssani silloin, 
kun olen itse itsellenikin sietämätön, 
en koskaan vaadi sinua todistamaan rakkauttasi minuun.

Sinun ei tarvitse kertoa minulle, 
kuinka suuresti minua rakastat, 
mutta kerro Rakkaani silti. 
Kerro usein, 
jotta rakkauden kipeä korvani kuulisi sen, 
mitä vapiseva sydämeni jo tietää.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Sumuisena sadepäivinä. Nostamme lasimökistämme yhden pitsipaperin kerrallaan ja luemme häävieraiden sinne sujauttamis terveisiä:

Pulla päivässä pitää mielen virkeänä.

*** 
Niin kuin aalto uittaa aallon yli valtameren
niin selviydymme mekin 
toinen toistamme tukien.

***

Antakaa pusu joka ilta!

***

Sinä teit minun arkeni lauluksi
ja suveni sunnuntaiksi...

Sadepäiviemme sulo.