Huomasin yhtäkkiä. Että kevät. Kohta kesä. Syön ensimmäisen irtojäätelön heti kaupasta astuttuani ja ahnehdin kesän kynnystä polkemalla pyörää yhtä aikaa, kun taiteilen käärepaperia jätskituskissani pois. Nostan hetkeksi kesähepeneen kaappiin odottamaan ja kaivaudun sohvan nurkkaan potemaan valtaansa ottanutta väsymystilaa. Laskeskelen aikaa uuteen ja odotettuun: 19 päivää.

Ope täällä näyttää jo niin autiolta. Niin totta. Ja kohta sitä ei enää ole. 

Upean naisen juhlat olivat hänen näköisensä: kauniit, hersyvän herkät, tarjoiluiltaan täydelliset. Että tiukan arviointiviikon jälkeen sain kokea vielä nämä! 

Helluntai ja heila. Pöydän nurkalle ilmestynyt lentokone saa minut tyytyväisen rauhalliseksi. Vilkutan ikkunasta viimeisen kerran. Ihan kohta. 

On jotenkin jäänyt. Kertomatta äitienpäiväkakun nuolija-apulaisen tärkeydestä. Siitä lämpimästä sunnuntaista, joka sai herra puutarhurinkin käärimään lahkeita niin, että välihousujenkin läpi saattoi lähes parikymmenasteinen ilma tuoda kesän tuntua. Kesää kohti kasvavat raparperit. 

Ja ainoa huoli pyörätuolissa hautausmaata katselevalla mummulla on, että mitenköhän saisi nämä hiukset laitettua silloin kesäkuussa. Vahva nainen. Antaa pyörätuolin työntäjälle määrätietoisen ohjeen kääntyä tuon haudan kulmalta oikeaan, kunnes alenevan polven ohjeistus keskeyttää liikkeen. Kuuluu päinvastainen ohje: ei kun vasempaan! Suvun tuore kandidaatti nauraa hämillään vastakkaisille ohjeille, vahvojen mielipiteiden sävyttämille, työntää pyörätuolin liikkeeseen - ja kääntyy vasempaan.

Avaan oven juuri sateen yltyessä. Siitä huolimatta päätän silti lähteä. Tai ehkä juuri siitä syystä. Haen uuden henkireikäni seinän takaa, nousen satulaan ja polkaisen itseni vauhdin tuomaan vapauteen. Kypärän lipasta tippuu keväisiä pisaroita, kunnes ensimmäinen etappi ni on saavutettu hyvin pian. Merenrannassa selkeä taivas. 

Olen unohtanut hengittää. Käytin ylimääräisetkin lisähapet jo viikkoja sitten, vaikka näille päiville olisin niitä tarvinnut. Haukon henkeä, kun syksyltä tutut pahat olot töissä lävähtävät taas kasvoilleni. Lankeavat harteilleni, putoavat syliini juuri kun niitä vähiten toivon, eniten pelkään. 

Löysin hengitykseni taas. Kuulen sanan anteeksi ensimmäistä kertaa koko vuonna, halauksia kollegoilta enemmän kuin osaisin odottaa. Seuraan liikuttuneen hämmentyneenä, kun kuutoseni marssivat hattu kourassa kohti tulevan luokanvalvojansa rivejä. Nyt jo. Vielä hetki.

Hengitän jo rauhassa, kun altaasta pulahtaa tuttu vikkelä hahmo. Hakee katsekontaktin altaan reunalle minuun, nauraa ilosta ja sukeltaa taas pinnan alle vain palatakseen takaisin. Katseeseen, hengitykseen. Sen niin tuntee. 

Poljen mereltä takaisin jokivarteen. Kierrän ja kaarran, mutkittelen aina vain eteenpäin, mutta vettä en päästä läheltäni. Kerään pari toivoa kesästä kotiin maljakkoon. Pitsipallon takana vesi. Siis kotiin. Tähän ihanaan. Meidän yhteiseen.