Avaan oven juuri sateen yltyessä. Siitä huolimatta päätän silti lähteä. Tai ehkä juuri siitä syystä. Haen uuden henkireikäni seinän takaa, nousen satulaan ja polkaisen itseni vauhdin tuomaan vapauteen. Kypärän lipasta tippuu keväisiä pisaroita, kunnes ensimmäinen etappi ni on saavutettu hyvin pian. Merenrannassa selkeä taivas. 

Olen unohtanut hengittää. Käytin ylimääräisetkin lisähapet jo viikkoja sitten, vaikka näille päiville olisin niitä tarvinnut. Haukon henkeä, kun syksyltä tutut pahat olot töissä lävähtävät taas kasvoilleni. Lankeavat harteilleni, putoavat syliini juuri kun niitä vähiten toivon, eniten pelkään. 

Löysin hengitykseni taas. Kuulen sanan anteeksi ensimmäistä kertaa koko vuonna, halauksia kollegoilta enemmän kuin osaisin odottaa. Seuraan liikuttuneen hämmentyneenä, kun kuutoseni marssivat hattu kourassa kohti tulevan luokanvalvojansa rivejä. Nyt jo. Vielä hetki.

Hengitän jo rauhassa, kun altaasta pulahtaa tuttu vikkelä hahmo. Hakee katsekontaktin altaan reunalle minuun, nauraa ilosta ja sukeltaa taas pinnan alle vain palatakseen takaisin. Katseeseen, hengitykseen. Sen niin tuntee. 

Poljen mereltä takaisin jokivarteen. Kierrän ja kaarran, mutkittelen aina vain eteenpäin, mutta vettä en päästä läheltäni. Kerään pari toivoa kesästä kotiin maljakkoon. Pitsipallon takana vesi. Siis kotiin. Tähän ihanaan. Meidän yhteiseen.