maanantai 5. syyskuuta 2016


Onhan tuosta viime kuuluman jo aikaa. Kesän kuulumiset on kerrottu muilla palstoilla ja lyhytpinnaisen elämä näkyy laiskuutena jättää tietokone avaamatta ja antaa instagramin laulaa. Ja mitähän sitä olisi laulanut? 

Paljolti edellisen postauksen tunnelmaa hyvän asettumisesta osoitteeseeni. Tum, tum tum! Niin vahvat ovat äänesi oman sydämeni alla. 

Ja kun on ollut odotettua enemmän myös näitä päiviä, jolloin halaan porsliinipyttyä tiuhaan kuin vanhaa ystävääni. Niin kyllä se ajallaan loppuu ja ohimenevää tuo pahoinvointi saa minut pyöräyttämään silmiä pari ylimääräistä kierrosta ja ajattelemaan, että kyllä kyllä. Viimeistään synnytysosastolle. 

Tällaisen päivän iltana makaan lempipaikassani sohvalla, siunatun olon vaihtelevuuteen kyllästyneenä. Ja yhtäkkiä toukka monottaa kylkeeni reippaat viisi iskua kuin viestiksi. Sori äiti, en tarkottanu tehdä maanantaistasi niin karmeaa! Aika vahvaksi olen kuitenkin tullut, enkö?

<3 



maanantai 23. toukokuuta 2016






Ja niin yhtäkkiä huomasin, että moni asia on oikeastaan paremmin kuin pitkästä aikaa. Tai onkohan koskaan liian voimakas sana?

Sain keväthankeni ja -sateeni. Sain öljykanisterin päällä saalistaan perkkaavan pappani. Kevätkukkani ja mielimaisemani. Ja onneksi myös kevätflunssani. Hieman liian sitkaan ja makuultaan pitävän, mutta samalla myös ajatukseni, että asiat on nyt oikeasti aika hyvin. 

Arvostan, että on hän, joka noukkii iljettävimmätkin räkäpaperit sängyn vierestä. Turvaa arkemme huolehtimalla kaikesta olennaisesta: puurohiutaleista, vessapaperista, kahvista ja maidosta. On äkkiä mennyt työvuosi, joka saa taas jatkoa. Ilahduin äidin keittämästä kalakeitosta ja kummilasten tuoreista etähymyistä. Ja kesäloma - nurkan takana.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Neljä valkoista ruusua, kiitos. Sellaisia mahdollisimman kauniita. Sellaisia, joista mummu olisi tykännyt. Ilahtunut kovin ja hoitanut hyvin. Ihaillen ihmetellyt niitä tuvan kiikkutuolissa keinuessaan. Tasaisen turvalliseen tahtiin keinuessaan. Antaessaan itselleen vauhtia, pehmeästi varpailla pukaten. 

Pilvipäivien jälkeen pilkahdus aurinkoa ja kaulassa mummun hioma kivikoru. Voimakoru huomiseen päivään. Juhlaan, johon mummun ei enää tarvitse huolehtia etukäteen, miten hopeahiukset laitetaan. Huolet ovat jääneet.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Muruni mun. 

Kuiva kiitotie ja lentäjän lempisää. Kirkas pääsiäisaamu ja lomailun lempeä ote. Keväinen keveys ja pastellipalletin pakahduttama mieli. 

Muruinen, eloni mun.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Parvekkeellinen luottamusta kevääseen. 
Aurinkokahvit ja valkopyykki. 
Maailman rakkain ihminen. 

torstai 17. maaliskuuta 2016

Keväiset kukat ja pidentyneet illat. Suremisen keskellä aurinkoinen kevät. Arjen helpottava rytmi. Vahvojen naisten lounaspöytä. Kummipojan hellyyttävä katse muutaman sentin päässä. Kuiva asfaltti ja hiihtotuntien hohto. 

Pitelen kädessäni jo toista päiväunien jälkeistä kahvikuppia. Sohvannurkkani rauha. Räjäytetystä, suuresta, vesi-ilmapallosta aiheutunut pulpettitulva, totuuden karttelu ja yhdeksänvuotiaan suuhun sopimattomat sanat vaatii veronsa. Viime vuoden väristyksiä. Liian tuttua. 

Vanha nainen kävelee ikkunani alla. Toppakengät, toppahousut, nilkkoihin asti ulottuva takki. Kunnon kinttaat ja korvaläpällinen nahkalakki. Kävelysauvat ja suuret silmälasit. Pysähtyy, kääntää kasvonsa veden yllä kimmeltävään aurinkoon ja kääntyy jatkaakseen matkaansa. Nostaakin katseensa yhtäkkiä minuun ja hymyilee leveää, harvahampaistaan hymyä.

torstai 10. maaliskuuta 2016


Olin ajatellut kirjoittavani lomaviikon löhöilystä, kevätpäivien kirkkaudesta. Ja ajattelen vieläkin, mutta ne ajatukset keskeytyivät. Ensimmäisen lomapäivän lounaskanat jäivät yksin pannulle paistumaan, kun puhelimen toisesta päästä papan ääni kertoi, että mummu on nyt poissa.

Olin juuri ajatellut, että selvisimpäs. Tiukasta työviikosta ennen lomaa, jolloin tavallisestikin tuntuu, että kalkkiviivoillekko tässä kaatuu. Pinnistänyt voimansa viimeiset rippeet niin, että jaksaa juuri ja juuri lomaan asti. Olin ajatellut, että sadat korjatut koesivut, yllättävästi tupsahtanut työhaastattelu ja mummun voinnin huononeminen riittäisivät. Että lomalöhöilyä. Lepoa. Urheilua. Terveellistä ruokaa. Valoa.





Pappa nousee porrasjakkaralle niin ketterästi ja vakaasti kuin on tehnyt jo kohta yhdeksänkymmentä vuotta. Ottaa toisella kädellä kiinni vaatehuoneen vaatetangosta ja kurottautuu ylimmälle hyllylle. Tunnustelee kädellään, etsii ja hamuaa, nostaa sen alas ja kävelee vaatehuoneesta tupaan siniristilippu sylissään nätisti laskosteltuna.

Aamupalalla murheemurtama pappa. Puolisonsa menettänyt, yönsä valvonut. Perheensä ympäröimänä. Uusi aamu. Kyynelten ja kahvin välissä pappa tuumaa hellästi: Taisi mummu tietää, että nyt on loma. Ikuinen loma hänelle. Meille muille mahdollisuus tulla paikalle pian.

Lippu kiinni narunpäihin, ylös asti ja puoleenväliin. Lippu, joka on nostettu niin monesti aiemmin. Laulettu juhannuksen aikaan siniristille ja odotettu, milloin mökkisauna lämpeää. Mummu oli se, joka aina huolehti, että lipunnostossa otetaan aina valokuva. Ja lauletaan. Ja itketään. Ja nauretaan. Yhdessä. Ja sen jälkeen on juustokeittoa.



Kevyt ja kesäinen hellehattu. Kulahtanut punainen villapaita ja usein pölyiset silmälasit. Lukuisat rasvatuubit ja tukevat sisäkengät. Vaaleanpunainen kukkapinni. Monet monet helmet. Mummun kylmentynyt poski ja maallinen jäämistö. Ja enkeli. Sen annoin hänelle joululahjaksi muutama joulu sitten. Pohjassa lukee The Angel of Caring. Muistona minulle. 

Nauravaisesta, empaattisesta, huolehtivaisen hellästä - niin rakkaasta mummusta.