Ope mikä on tämän päivän peukkuarvioinnin kysymys? hän kysyy erään hyvän päivän päätteeksi. Tänään en pyydä arvioimaan mitään, mutta saat valita toivotatko hyvää päivänjatkoa kättelemällä minua vai halaamalla. Kerkeän seistä oven ovensuussa ainakin kaksi sekuntia, ennen kuin hän syöksyy halaamaan. Tiukasti puristaen, nopeasti ja iloisesti hyvät päivänjatkot huikaten. Juuri hän. 

"Tulee tuulten maasta tulilintu, siipirikko siivin katkennein, 
vastatuuleen valotta, ehdotta onnea etsinyt, 
soittaa siipensä särkenyt.

Laulan sille laulut luuta lujemmat."

Että kolmessa viikossa voi tapahtua ihmeitä. Että kolmen viikon henkisesti raatelevan työviikon jälkeen löydämme Pikku Myyni kanssa yhteyden. Että samaisessa kolmessa viikossa tapahtuu todella ihmeitä. 

Laskeudumme jyrkkää joentörmää alas suojaiseen rantaan. Matalalla oleva joki lipuu laiskasti silmiemme edessä, ja elokuun viimeisen päivän aurinko on pehmeä. Sitä on ilmassa.  

On niitä päiviä ja näitä päiviä. 

Niitä, jolloin ulkona on aurinko ja pään sisällä tämä. 

Näitä, jolloin ulkona on tämä ja pään sisällä aurinko.

Minun elokuuni tuoksuu herukalta. Papalta, joka lompsii pitkävartisissa kumisaappaissaan pitkin pihaa. Mummulta, joka istuu marjapensaiden keskellä lukemassa päivän sanomalehteä. Mökiltä, joka tarjoaa aina samaa parastaan. Saunamakkaralta, joka paiston jälkeen laitetaan siihen samaiseen kuparikuppiin muutaman talouspaperin ja parin pannulapun alle. 

Perheeltä, jolle tämä kaikki tuoksuu samalta.  

Suolla on aikaa. Aikaa pysähtyä kuuntelemaan sen sadannen kerran, mitä heillä on asiaa. Aikaa katsoa se kuudeskin löytynyt sammakko, kolmas jättihämähäkki ja toinen sisilisko. Aikaa seurata, miten murrosikäiset kullannuput tekevät suosta ison trampoliinin - hyllyvät ja hytkyvät joustavalla suolla. Nauravat umplahtaessaan, nostavat kaveria kumisaappaan varresta ja unohtavat ristiriitaisen ikänsä. 

Nojaan sillankaiteeseen ja kohdistan kamerani veteen. Tyttö tulee viereeni, kurkkaa veteen ja jää paikoilleen. Kameraan tallentuu taistelupari, jonka kuvajainen väreilee tuulenvireen seurauksena. Minä tunnen sen: ensimmäinen askel parempaan on otettu. Lähetän klaanini viikonlopun viettoon tutulla peukkuleimalla. He näyttävät pyöränsä selässä omalla peukkumittarillansa oman fiiliksensä ja leimaavat sen omaani. Peukku peukulta kasvaa opettajan hymy.

Ope hei, kato! kuuluu taas ja tytön silmät pysyvät omissani pitkään.  

Pöydälle valuva, pitkänhuiskea laiskajaakkoni ansaitsi eturivin paikan. Siihen nenäni alle, lähelle. Loppui valuminen ja kokoaikainen piirustuskoulu. Nyt näen, miten hän viitatessaan nostaa kämmenen pystyyn, nojaa ranteellaan pulpetinreunaan - nippa nappa näkyvästi, mutta päivä päivältä useammin. Välitunnilla pallo juuttuu puuhun tiukasti kahden oksan väliin. Oppilaat eivät yllä hakemaan sitä aidalle kiipeämällä. Minäkään  en yletä enkä uskalla lähtä harrastamaan työakrobatiaa kesken valvonnan. Hän lompsii kädet taskussa kurkottelujani seuraten paikalle. Tarjoaa apuaan, nousee aidalle, vetää vahvoilla käsivarsillaan itsensä tynkään männynoksaan, tarttuu toiseen vielä ylempään - ja vapauttaa pallon puristuksesta. Raikuvat aplodit ja mahtavalta tuntuva kopo opettajan rystysiin. 

Hyvä päivä ansaitsee arvoisensa kukat. 

Maanantaimankeli: rehellisyyskasvatusta, tavoitteiden asettelua, tuikkivia tähtisilmiä, makoisia nauruja, tarpeelliset nokkaunet, henkireikä-jumppa ja leveä hymy. 
Osaatko arvioida, kuinka leveä? Minä mittasin. Yhdeksän ja puoli senttiä.

Siivoan kuiva-ainekaappia hyvin ja hartaudella. Nautin siitä, että yksikään korppujauhopussi ei räjähtele eikä raivoa, kun osoitan jokaiselle paketille niille kuuluvat paikat. Jauhot tuossa, ryynit tässä ja mausteet tuossa. Ai miksi? Koska minä sanon. Ai miksi? Koska ilman sovittuja paikkoja ei kaappi pysy järjestyksessä. Ai miksi? Koska korppujauhot ovat jo pienenä leivänkannikkoina oppineet, että kaikkia tulee kunnioittaa. Myös sitä paikkojen näyttäjää.

Hienohan se Tukholman reissulta ostettu lyijykynä on - mutta silti. 

Tiesin jättäneeni sen luokan pianon päälle, mutta sitten sitä ei enää ollutkaan. Kyselin ääneen, etsimme yhdessä. En halunnut uskoa pianon vieressä istuvan töpänneen toistamiseen viikon sisään. Hetken päästä delegaatio ilmiantaa sijainnin: hänen suljetussa penaalissaan. Mutta että kynälle olisi kasvanut jalat tai siivet! Olisin mielelläni satuillut peitetarinan hänen ontuvan lainaamisen ja palauttamisen unohtamisen tilalle. Sepittänyt tarinan kuninkaallisista taikavoimista, jotka liikuttavat kynää kohti uutta, vetävämpää kohdetta. Kynästä, joka itse tahtoi olla juuri hänen.

Opettajan kruunu-kynä taisi jäädä monelle mieleen sen päivän aikana. Että yksi pieni ja halpa kynä voi saada repun lentelemään ja ovet lähes karmeiltaan. Että anteeksi on liian painava sana. Vielä päivää aikaisemmin hän lätkäisee pelimerkkinsä voimakkaasti rehellisyys-sanan keskelle - merkiksi, että tämä asia on minulle todella tärkeä.

Onkohan anteeksi samaa sarjaa kuin kiitos? Olen nähnyt, tuntenut, miten kiitoksen sanomisen voi oppia vielä aikuisenakin. Voisiko anteeksipyytämistä ja -antamista oppia myös? 

Kävelen luokan toiselle puolelle pois toisten tyttöjen luota. Istun huppu päässä nyyhkyttävän esiteinin vieressä ja yritän olla juuri siinä. Penaaliin luvatta kurkanneet tytöt tekivät väärin, tunnustivat rehellisesti ja halusivat pyytää anteeksi. Yritän välttää tilanteen räjähtämistä uudelleen, toistaa tyttöjen anteeksipyyntöä, ja ehkä kuudennella kerralla hupun sisältä kuuluu helpotuksekseni vaimea joo. Ja minä annan sinulle anteeksi. Annan sen, ettet tunnustanut kynän sijaintia. Annan sen, että se ylipäätänsä oli siellä. Kosketan college-housujen peittämää polvea varovasti, vain ohikiitävän hetken. Ja ensimmäistä kertaa, hän ei puolusta reviiriään. 

Pään sisällä tuulinen päivä. Juuri ennen korvien välisen aineksen lopullista sakkautumista kolahtaa postiluukusta isosiskon musiikillinen tukipaketti. Ystävä piipahtaa ohikulkeissaan. Tuo rasiallisen hopeatoffee-herkkuja, ja illalla kampaan tuulen tiputtelemia koivunsiemeniä hiuksista - taas hymyillen.

Vapaapäivä.

Luen naistenlehtien vinkkejä pehmeään alkuun töihin ja arkeen. Niissä puhutaan hitaista aamuista, rauhallisisista ensimmäisistä työpäivistä ja ylimääräisestä kupista kahvia. Kehotetaan alottamaan työnteko kevyesti, hitaasti ja mahdollisimman mukavasti. 

Terveisiä ilmastoituihin konttoreihin! Loman aikana kasvaneiden paperipinojen ja sähköpostien kanssa se ehkä onnistuisi. Kesän aikana pituutta hurauttaneet ja tukanväriä vaihtaneet uudet kuutosluokkalaiseni pitivät huolen, että naistenlehden vinkit tulevat käyttöön aivan toisaalla. 

Hidas oli aamu ja hyvää oli kahvi. Mukavaa oli aloittaa lukuvuosi taas ja kevyttä oli nakkikeitto. Ensimmäinen viesti on kädessä, kirjoitettu paksulla tussilla: vihaan opea. Piirroksessa on pyssy osoittamassa kohti opea, mikä nostettaessa ei saa ketään muita tutustumisringissä olevia nousemaan ylös samaistumisen merkiksi. Samalla kohtaan uusia kasvoja, uusia tarinoita, uusia alkuja. Kuuntelen vuorotellen kuulumisia Powerparkista, kesästä syöpäosastolla ja puolentoista kilon kirjolohesta.

Iltapäivällä painun maalle. Makaan hiljaa nurmikolla haen melko hyvin päivän aikana pysynyttä zen-tilaa. Pehmeyttä, pehmeyttä, sitä juuri tässä kaivataan. Itse kunkin. Istumme piirissä jo kolmatta kertaa yhdessä. Jokainen nostaa vuorollaan esiin jonkun tuoman esineen ja arvuuttelee sen omistajaa. Katseet kiertävät: ne ujostelevat, kyselevät ja rennot. Luottavaiset, väsyneet ja tarkkailevat. Ne epävarmuutta leimuavat ja heikkoa vanhemmuutta heijastavat. 

Esine esineeltä, nimi nimeltä, tunti tunnilta, päivä päivältä. Se pehmyt alku.    

Niin että sekin päivä vaan tulee. Hellehatut nostetaan naulaan, bikineitä ei pueta hellemekon alle ja herätyskellosta tulee taas jokapäiväinen vihamies. 

Viimeisinä lomapäivinä luovun epätoivoisesta unirytmin käännösyrityksestä ja valvon pitkälle aamuyöhön. Kaitsen nelipäistä lammaslaumaa syke nousten ja kovia puhutteluja niille pitäen. Että kun aita on sitä varten, että ette karkaisi. Että pysyisitte omalla puolellanne niin saatte joskus leipäkannikan tai kaksi. Neljä hölmistynyttä turkkitolloa kallistavat päänsä ja vastaavat kuorossa bää. Ahtatuvat kovatöisen hakaan haalimisen jälkeen katokseensa - ja ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Huomenna töihin, hassua.

Illalla teen pitkiä sukelluksia. Kellun selälläni korvat vedessä niin, että vastarannalla rehua tekevän traktorin ääni vaimenee mukavasti. Järvivesi hellii ja antaa hyvät yöunet itkuisen päivän päätteeksi. Taidan sittenkin lomailla ihan loppuun asti.

Että kertoisinko ihanasta hetkestä mummulan pihamaalla? Mansikkakakkukahvit ja radioystäväisiä. Vai lomapäivistä Tukholmassa tai nuista ihanista, ihanista häistä? 

Viikon sisällä häät ja hautajaiset. Elämänmakua täynnä koko kesä. Alitajuntani on alkanut öisin vihjailemaan ensi viikolla alkavista töistä. Yrittää valmistaa mieltä tulevaan, vaikka kroppa voisi laiskotella elokuun lämmössä vielä vaikka kuinka pitkään. 

Pappa porhaltaa Pösöllänsä pihaan. Pitkät luumupuun tueksi tarkoitetut karahkat törröttävät avoimesta auton ikkunasta ja rouva istuu pihapensaan varjossa. Noukin vattupuskista punaisen samettisia vattuja. Papan huolella kasvattamia, auringon kyspyttämiä. Pudotan pari maistiaista mummun pehmeälle kädelle ja huomaan olevani taas lomalla.