Luen naistenlehtien vinkkejä pehmeään alkuun töihin ja arkeen. Niissä puhutaan hitaista aamuista, rauhallisisista ensimmäisistä työpäivistä ja ylimääräisestä kupista kahvia. Kehotetaan alottamaan työnteko kevyesti, hitaasti ja mahdollisimman mukavasti. 

Terveisiä ilmastoituihin konttoreihin! Loman aikana kasvaneiden paperipinojen ja sähköpostien kanssa se ehkä onnistuisi. Kesän aikana pituutta hurauttaneet ja tukanväriä vaihtaneet uudet kuutosluokkalaiseni pitivät huolen, että naistenlehden vinkit tulevat käyttöön aivan toisaalla. 

Hidas oli aamu ja hyvää oli kahvi. Mukavaa oli aloittaa lukuvuosi taas ja kevyttä oli nakkikeitto. Ensimmäinen viesti on kädessä, kirjoitettu paksulla tussilla: vihaan opea. Piirroksessa on pyssy osoittamassa kohti opea, mikä nostettaessa ei saa ketään muita tutustumisringissä olevia nousemaan ylös samaistumisen merkiksi. Samalla kohtaan uusia kasvoja, uusia tarinoita, uusia alkuja. Kuuntelen vuorotellen kuulumisia Powerparkista, kesästä syöpäosastolla ja puolentoista kilon kirjolohesta.

Iltapäivällä painun maalle. Makaan hiljaa nurmikolla haen melko hyvin päivän aikana pysynyttä zen-tilaa. Pehmeyttä, pehmeyttä, sitä juuri tässä kaivataan. Itse kunkin. Istumme piirissä jo kolmatta kertaa yhdessä. Jokainen nostaa vuorollaan esiin jonkun tuoman esineen ja arvuuttelee sen omistajaa. Katseet kiertävät: ne ujostelevat, kyselevät ja rennot. Luottavaiset, väsyneet ja tarkkailevat. Ne epävarmuutta leimuavat ja heikkoa vanhemmuutta heijastavat. 

Esine esineeltä, nimi nimeltä, tunti tunnilta, päivä päivältä. Se pehmyt alku.