sunnuntai 22. kesäkuuta 2014




Siniristilippu ja juustokeitto. Siinä tämän suvun juhannusperinteet, jotka on ja pysyy. Kiikkutuolissa istuu hopeahapsinen mummu, joka lappaa lusikalla juustokeittoa suuhunsa varmoin ottein. Tarkkailee juhannuksenviettäjiä välillä kiikkutuoliinsa torkahdellen. Uudet kesäbyysat oli himpun verran viileät tämän hetkiseen Suomen suveen, mutta paljaisiin nilkkoihin sujautetut villasukat kävivät kompromissista. Tädit, sedät, mummu, serkut ja serkun lapset koolla. Hiljaisuus laskeutuu ja sopu syntyy, kun juustokeittoämpäri nostetaan pöytään.

perjantai 20. kesäkuuta 2014




Mummulan tuvan seinäkello on hiljainen. Talon isäntä pysäytti ajan varttia vaille kymmeneen, eikä kukaan ole sen koommin heilauttanut punnusta liikkeelle. Papan parransänki on kasvanut viikossa pitkäksi. Karhea leuka rapsuttaa leukaani tutun tuntoisesti. Sairaalahuoneessa vierustoveri, katolta pudonnut ja päänsä satuttanut papparainen, puhelee: Meni tänään emäntä hukkaan. Mutta onneksi on vaan yks sellanen niin luulis ihan kohtuudella löytyvän. Pappa hilautuu vaivalloisesti käytävän toiselle puolelle antamaan vaimolleen juhannuspusun. No kun päästävät mummun lähtemään ja minut jätetään tänne.

Toukotyöt venähtivät tänä vuonna. Pottua kylvettiin maahan hieman jälkijunassa ja puolet viime vuotisesta. Että jos ei kerralla kaikkea pottumestarin ylpeyttä hävitetä. Istumme tädin kanssa kylvökoneen penkeille, kuljemme hitaasti hyrskyttävän traktorin mukana ja puottelemme siemenperunoita ttasaisesti putken läpi maahan. Myönnän - ensimmäistä kertaa. Istun pomppivassa kyydissä lantsareissani ja tuulipuvussa, onnellisena. Kymmenen astetta ja aurinkoa. Kohtuullinen pottumaa ja kohta alkava neljän sukupolven juhannusperinteet. 

Ja atk-tukikerho sai palaverinsa pidettyä. Pitkäksi venynyt kokousväli kasvatti istuntojen asialistaa samassa suhteessa. Ihanat kummien kullanmurut, herkkutarjottavat ja keskustelut. Istumme kulmasohvassa yötä vasten, peiton alla, jalat limittäin lämpöä hakemassa toistensa päällä ja alla. Aivan niin kuin ennenkin. 

Lomalainen polkee kaasua ja tuumaa - kannatti, ehdottomasti.

maanantai 16. kesäkuuta 2014


Leikin yhden päivän verran juhlatoimiston pyörittäjää. Hovikampaaja-puvustaja-keittiöpiika-tarjoilija-seurustelija-autonkuljettaja-valokuvaajaa tarvittiin, kun meidän rippitiitiäinen pääsi ripille. Oijoi, huokaili hän, kun hovikampaaja oli aamulla viisi minuuttia myöhässä. Hurruutteli moottoritiellä väsyneenä aamunkähmässä kahvitermosmuki kourassa kohti nuorimman serkkunsa juhlapäivää. Oijoi, jatkoi hän huokailuaan, vaikka olimme aikataulullisesti puoli tuntia edellä. Kampasin, kiharsin, letitin ja sain juuri sopivasti siskoni apukädet kiinnitysvaiheeseen. Oijoi, kauhisteli rippitiitiäinen. Entä jos tippuu puku, kaadun käytävälle, kengät putoaa? Nosta mekko, nouse ylös, laita kenkä takaisin. Ja nauti, tyttö! 

Illalla lähden rippitiitiäisen kanssa merenrantaan valokuvaamaan. Nuori neito ruusunsa kanssa hytisee kylmässä merituulessa, mutta muistikortille tallentuu ihania, kauniita kuvia.  

Pellavaisella kesämekkolöydöllä on hintansa. Jätin auton hieman kyseenalaiselle paikalle kiinni olevan koulun opettajien parkkipaikalle ja lähdin asioilleni. Palatessani parin tunnin kuluttua puntaroin, että ehkä olisi sittenkin pitänyt maksaa muutaman euron parkkimaksu muualla. Rakas automobiilini on kuorruttunut sadoilla örrimönkiäisillä, madoilla, toukilla - millä lie! Huidon vallan neitimäisesti nenäliinalla suurimman osan toukista pois tuulilasista, pujahdan ällötyksestä irvistellen sisään ja painan kaasua. Liikennevaloissa seuraan, miten hitaan varmasti toukat nousevat mönkien tuulilasinpyyhkijöistä näkökenttään. Painun moottoritielle. Ajan sataakahtakymppiä ja seuraan, miten yksitellen limaiset örrimönkijät irrottautuvat muutama-asteisen tuulen ja ilmavirran ansiosta lasista - ja toivottavasti lätsähtävät jonkun toisen pirssin päälle lämmittelemään. 

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Palaan illalla, kun voikukat ovat jo sulkeutuneet. Tunnelmoin kulunutta päivää ja asettelen matkalta keräämäni tienpiennarkukat maljakkoon. Yhtäkkiä siivoan sirpaleitani, niitä konkreettisia. Otan uuden maljakon kaapista, aloitan alusta. Muistelen, miten sirpaleet tuovat onnea. Sillä vahvimmat meistä on tehty sirpaleista. 

Hääpari hymyili rakkauttansa koko pitkän juhlapäivän. Sydämeni läikkyi juhlaväen voimallisen laulun mukana: Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa...Tunnustelen kesäillan täyttämää kaihoani ja annan tunnelman kulkea mukana rannikolle saakka.

tiistai 10. kesäkuuta 2014


Osaatko kuvitella, miten hyvältä maistuu mummulan raparpereista tehty lappapuuro? Jos et, niin suosittelen kokeilemaan. Ehkä muussakin maassa kasvaneet raparperit käyvät. Itse en uskaltanut riskeerata. Laita nokare turkkilaista jugurttia keskelle ja syö niin, että hampaissa vihloo. 

Yks kaks huomasin, että takkini ei roikukaan hengarissa. Kelasin ajankulua kahden viikon sisällä ja muistin sateisen kylmän perjantain ennen päättäjäisiä. Muistin juhlat, illanistujaiset ja hellejakson, jolloin takkia ei ole tarvinnut. Otan puhelun papalle ja kuvailen takkiani: musta, puolipitkä, koko kolmekaheksan...Pappa plaraa ulkovaatekaapin hengareita ja hetkeksi kolina loppuu. Joo, tämä tässä tuoksuu ihan sinulta! 

maanantai 9. kesäkuuta 2014


Isä lämmitti sataviisikymmentä vuotta vanhan ulkosaunan, opetti tytärtään kyseisen saunan erikoisuuksiin ja tuli yhteiseen peilikuvaan. "Maalle" jäi talviturkki ja pienetkin kiireet. 

Kotona hoidan silmäteriäni. Kastelen välillä liikaa ja tarkkailin kylvön jälkeen kasvua kärsimättömänä. Menen pylly edellä puuhun, kuten monessa muussakin asiassa. Ei olisi salaojat tahi reijät purkkien pohjassa tehneet haittaa. Ei ehkä olisi haitannut perehtyä viljelyn saloihin hieman. Mutta sieltä ne puskevat. Määrätietoisesti ja aloittelevan kasvattajansa erheistä piittaamatta. Riittävän hyvä, kohtuullinen yrtti- ja salaattiviljelmäni.





torstai 5. kesäkuuta 2014






Kasvihuone pihan perällä on saanut olla jo tovin rauhassa. Vieläkin sen sisälle astuessa muistan mummun huolella kasvatetut tomaatit ja kostean kuuman ilman. Vien mummun sairaalaan ja yritän paimentaa tuota kompostin äärellä istuvaa komeaa vanhaa herraa olemaan aloillansa, rauhassa, tekemättä mitään, levätä. Hän katsoo minua pitkään, kohottaa kulmiaan niin, että myös kauniin suuret korvat nousevat. Mikään näistä sanoista ei ilmeisesti kuulunut sanavarastoon, sen verran tyrmistyneen näköinen hän oli. Tyydyn rapsuttamaan selkää, huolehtimaan muonituksesta ja lääkityksestä ja saamaan aina yhtä ihania parransängellä annettavia poskirapsutuksia. 

Illalla omassa kotona. Polkaisen Cresentini vauhtiin ja viiletän kaupungin halki ihanan ystävän luo. Hellepäivän ilta on lämmin yöhön asti. Takaisin tullessani istahadan tähän vain parvekkeelle ja nautin ajatuksesta: just nyt on loma.   

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014





Minun lomani on täällä lomaa parhaimmillansa - nyt sen jo/vasta ymmärrän. Kierrän tiluksia ja etsin tuttuja paikkoja ja kasveja. Löydän kielot, ahomansikat, suuret kuuset ja omenapuut. Kissankelloja en vielä löydä. Pienenä olen luvannut ääneen mummulle, että niitä sitten tuon hänen haudalleen.

Hautausmaalla yritän imeä sitä sukupolvien välistä hiljaista tietoa. Siitä, mille haudoille tulee tuoda kukat. Sitä, miten ensin vähän kanankakkaa pohjalle ja pikkuisen multaa päälle ennen kukan asettamista paikoilleen. Pegoniat niin kuin aina ja mieluusti keskelle kiveä. Äiti tietää. Hän kuokkii kukkia pois ja laittaa paikoilleen varmoin ottein, ja minä tyydyn osaani juhtana ja kastelumestarina. Yritän hahmottaa kolmen sukupolven takaiset sukulaiset sukupuuksi mieleeni. Miettiä, miltä tuntuu tuoda kissankelloja pegonioiden viereen.

Illalla minua pidetään hyvänä. Äiti on hakenut varta vasten saunalimpparia auki olleelta grilliltä ja pappa hautonut vastan valmiiksi. Sanoinko jo, että täällä ja näin minun on hyvä olla? Sanon sen uudestaan. 

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014



Ensimmäisenä lomapäivänä marssin mummulan kasvimaan nurkalle ja silpasen muutaman varren mukaani. Ihastelen raparperin sävyjä. Kuorin, pilkon, paistan. Piirakka loman kunniaksi. Piirakka kesän kunniaksi. Ja piirakka pii paa -autolla matkanneen papan kotiinpaluun kunniaksi. 

Se oli erilaista tänä vuonna. Ei koulun purkamista, historian purkittamista, lasten epätietoisuuden ja muutoksen aistimista. Ei kaupungin vaihtamista, ei työpaikan vaihtamista. Ei koko ajan ainaista luopumista. Tällä kertaa istumme piirissä tulevan kuutosluokkani kanssa. He kuuntelevat tarkkaan, punnitsevat jokaista sanaani ja äänenpainoa. Puhumme kesän haaveista, ensi vuoden luottamuksesta, uudesta luokkajärjestelystä. Yksi kertoo olevansa ikionnellinen ja odottavansa innolla. Toinen ja kolmas vaikuttaa tyynen tyytyväiseltä. Suurin osa mittailee hiljaa reaktiotani, kun oranssitukkainen tyttö nakkaa piirissä kiertäneen pallon kauas salin penkkirivien väliin ja ilmoittaa olevansa supervihainen. 

Nostan työkenkäni kaappiin odottamaan elokuuta ja mietin, miten paljon tasaisuutta jatkumo tuokaan. Tämä vuotesi täällä oli hyvä, hän sanoo ja kertoo luottavansa täysin kaikkeen tulevaan. Suljen luokan oven ja taiteilen kukkapuskien ja lahjusten kanssa parveilevien koululaisten läpi. Väkijoukon keskeltä puikahtaa oranssitukkainen tyttö, pysähtyy kohdalleni ja toivottaa varovasti: Hyvää kesälomaa, Elina.