Ensimmäisenä lomapäivänä marssin mummulan kasvimaan nurkalle ja silpasen muutaman varren mukaani. Ihastelen raparperin sävyjä. Kuorin, pilkon, paistan. Piirakka loman kunniaksi. Piirakka kesän kunniaksi. Ja piirakka pii paa -autolla matkanneen papan kotiinpaluun kunniaksi. 

Se oli erilaista tänä vuonna. Ei koulun purkamista, historian purkittamista, lasten epätietoisuuden ja muutoksen aistimista. Ei kaupungin vaihtamista, ei työpaikan vaihtamista. Ei koko ajan ainaista luopumista. Tällä kertaa istumme piirissä tulevan kuutosluokkani kanssa. He kuuntelevat tarkkaan, punnitsevat jokaista sanaani ja äänenpainoa. Puhumme kesän haaveista, ensi vuoden luottamuksesta, uudesta luokkajärjestelystä. Yksi kertoo olevansa ikionnellinen ja odottavansa innolla. Toinen ja kolmas vaikuttaa tyynen tyytyväiseltä. Suurin osa mittailee hiljaa reaktiotani, kun oranssitukkainen tyttö nakkaa piirissä kiertäneen pallon kauas salin penkkirivien väliin ja ilmoittaa olevansa supervihainen. 

Nostan työkenkäni kaappiin odottamaan elokuuta ja mietin, miten paljon tasaisuutta jatkumo tuokaan. Tämä vuotesi täällä oli hyvä, hän sanoo ja kertoo luottavansa täysin kaikkeen tulevaan. Suljen luokan oven ja taiteilen kukkapuskien ja lahjusten kanssa parveilevien koululaisten läpi. Väkijoukon keskeltä puikahtaa oranssitukkainen tyttö, pysähtyy kohdalleni ja toivottaa varovasti: Hyvää kesälomaa, Elina.