Laskeva aurinko häikäisi töistä tulijaa. Pitkän pilvisen pimeän jälkeen pastellinsävyillä maalattu taivas tuntui vallattoman hyvältä. Kollegan kanssa paluumatkalla suunniteltiin pikkujouluhin hyvää ohjelmaa ja naurettiin mahtaville persoonille. Päivälläkin jo hymyilytti. Se taisi autopesu tepsiä! Nyt vaan istun ikkunan edessä ja imen tummenevaa sineä.

Sunnuntai-iltana olo oli kaikkea muuta kuin levännyt. Arjen ja loman välinen kontrasti tuntui liian suurelta. Monen huonosti nukutun yön jälkeen olin nukkumassa jo uutta aikaa kahdeksalta. Maanantaina jo helpotti. Kummaa, miten tuo mieli kaipaa lepoa! Arki rullaa jälleen ja kanakeittoa on taas varmaan ainakin viikoksi...

Mummulla oli uudet, kauan haaveillut, silmälasit ja hampaat. Sairaalaan jäi väsynyt mummu, joka oli yhtäkkiä aivan eri näköinen uusine hampaineen. Silittäessä hymyilevä, halatessa lämmin. Kotia kohti ajellessamme kyytiläinen, ystäväpoika, tuumasi parin tunnin avautumisen jälkeen minulla olevan vahvoja ihmissuhteita. Tiedetään, suurien tunteiden nainen.

Tänään istuin autopesussa aivoja nollaten ja ajattelin, josko tehopesu puhdistaisi myös korvien välisen sekasotkun.

Siinä somasti jääkaapin ovessa. Puolivahingossa ja sattumalta löysin Helsingistä uuden lempparituoksun. En raaskinut vielä ostaa, mutta näytelirpakkeen avulla voin aina jääkaapilla käydessäni käydä nuuskuttelemassa tuoksua. Vähän ohikulkiessani ja ihan varta vastenkin. Vähän tuoksua tupaan hei!

Aamuvarhaisella Helsingin keskustassa on hiljaista. Lomalainen nauttii ajatuksesta, että tulinpas, lähdinpäs, kerkesinpäs. Väitöstilaisuuden lopussa viisas, taitavasanainen ja juuri väitellyt tohtori huokaisee ja päästää helpottuneen hymyn valloilleen. Vau, sanonpas vain.

Korkokengät kopisevat pitkin mukulakivikatuja ja entiset työtoverukset haakuroivat kaupasta toiseen, syömästä syömään, seurasta seuraan. Lomalaisen oli helppo hymyillä. Tänään paluumatkalla pää oli yhtä pehmeä kuin tasainen pilvipeite lentokoneen siiven alla. 

Poikkesin reitiltä ja löysin kauniin sisäänkäynnin. Kiertelin iltapyöräilyllä tehtävät ostokset, palautin kirjan kirjastoon ja haahuroin pitkin jokisuistoa. Vasta pakollisten päiväunien ja työkaverilta saadun kahvinlahjuksen keittelyn jälkeen tuntui, että loma alkoi. Otettiin kutosten kanssa ylämummot loman kunniaksi ja jokaisen kohdalla taoin myös omaan pollaani Hyvää syyslomaa! 

Kirjoitin kortteihin saman ajatuksen, johon olen taas uudestaan itse nyt useammin palannut. Huominen tohtorisnainen ja pikkuinen piiperopoika ansaitsee samaa rohkaisua: 

Unelmoi, lapseni,

kauniista asioista, 

niin sinusta kasvaa

onnellinen ihminen.

  

 (E.Karjalainen)

Aamulla aikainen herätys ja isolle kirkolle. Se on loma.

Pitäisi. Pitäisi siivota, pestä pyykkiä, pakata. Oikeasti pitäisi lukea ja kirjoittaa, edistää lainakirjan viimeistä lainapäivää koko tulevan sakkorahan edestä. 

Silti löydän itseni keikkumasta tuolilla, kurkottelemasta verhonipsuihin ohuenohutta ompelulankaa ja hentosia hiutaleita. Sillä tänään satoi ensilumi. 

Lapset huokailivat ikkunan edessä tiheästi laskeutuville ensimmäisille lumihiutaleille. Se oli tämän päivän ihana ihme. Ja ne hymyt. Opettaja yhtyi huokailujen kuoroon, vaikkakin kohteena päivä päivältä rakkaammaksi tulevat kolmasluokkalaiset.  

Koira nykäisi hihnasta ja kamera heilahti. Löysin itseni jälleen vanhoilta, uudestaan löydetyiltä kulmilta, kun koiran piti päästä pissalle. Vallan hellyin tälle tutulle karvaturrille, innoissaan vastaanotti lenkittäjänsä, kurkkasi aina vähän päästä vieressä lontostelevaa silmäpussimörköä. 

Loppuviikosta mietin paljon, missä vaiheessa koko touhu on mennyt niin sanotusti hulluksi. Puukottaja sohii silmittömästi vertaisensa henkihieveriin. Toisaalla veitsi jää käyttämättä, mutta uhkauskin on liikaa. Aamupäivällä keskustelen poikien kanssa tappelusta, johon toinen on saanut tukea kotoa: äiti ja iskä sano,että lopeta sitte vaikka lyömällä se härkkiminen, jos ei kukkaan siihen puutu. Voi rakas lapsi, jos kertoisit, niin puututtaisiin. Kaikki kun ei ole siltä, miltä näyttää eikä aikuisten silmät näe kaikkia. Onneksi huhu liikkuu äkkiä myös hyvässä tarkoituksessa. 

Mutta että se puhuminen. Milloin voitaisiin keskittyä siihen, että opettaisimme lapsiamme, nuoriamme, toisiamme pukemaan tunteet sanoiksi? Viime vuonna mietin paljon, että vaadinko neljäsluokkalaisilta sankareiltani liikaa, kun lähes aina kysyin johonkin liittyen miltä susta tuntuu, miltä toisesta tuntuu. En sano olevani tässä mikään pro, mutta kehitystä huomasin. Ja näitäkin kun voi opiskella, reenata ihan kunnolla. Olisi muuten aikuisillakin parin preppauskurssin paikka vaikka kerran vuodessa. 

En tiedä, mutta luulisin, että melko moni kauheus olisi jäänyt tapahtumatta, jos keinot purkaa paha olo olisi jokin muu kuin teko. Olisipa aina tilaa itkeä tirauttaa pikkuisen ja tarpeen tullen vähän isommastikin. Enkä nyt vain lapsista. Alkaakohan jo väsy koulutyöhön iskeä lapsillakin, kun laskin tänään jo neljännen selän, jota silittää itkun tullessa tällä viikolla. Ja en edes ihan pienempien kanssa työskentele.  

Pietään toisistamme huolta, jooko? 

Viikonlopun täyteliäisyyden jälkeen kotona on hiljaista. Yhdeksän työpäivää syyslomaan. 

Menomatkalla istun pitkään ja mietin. Nautin siitä, että joku muu ajaa ja minä vain istun. Eikä tarvi puhua ei kenellekään, ah. Perjantain viimeiset tunnit sytkärillä pöhhyyttelijöiden kanssa atk-luokassa menivät pikkusen hänekseen, kun koulun sähköt sanoivat zipp ja palasivat viisi minuuttia ennen päivän päättymista. Pimeässä koulussa ilman sähköjä ja niin meinasi karjalauma päästä valloilleen. Samalla koulun toisessa päässä omassa luokassa tytöt itkevät keskinäisiä riitojansa. Niin ai mikä riittämättömyyden tunne? Kaikki hengissä ja onneksi suunnitelmat menivät uusiksi: kyllä sovun ja yhteisen tahtotilan löytyminen ystävyyteen tuntu paremmalta kuin enkun tukiopetus ja kertomuksien puhtaaksikirjoitus. 

Lähettelen whatsuppeja tutulta juna-asemalta ja fiilistelen vanhoja, tuttuja hoodeja. Vartti ennen savon syräntä tirautan pienet itkut ihan vain siitä ilosta, kun tiedän vastaanottokomitean mainiouden. 

Hämärän tullessa. Kierrän mäen päälle toista reittiä ja taivutan päätäni niin, että näen koko tornin. Kirpakka syysilta, pyörä alla ja pikkuinen vilu. Sisällä ystäviä, kynttilöitä ja Ave maria. Melkein niin kuin ennen.

Tänään ensitöikseni aamulla peruin alkuillan jumpan. Ensitöikseni iltapäivällä kiiruhdin tuore voisilmäpulla kourassa parvekkeelle kahvittelemaan uusimman aivot nollaan -lehden kanssa. Kynttiläisiä saunahetkiä ja itseni hemmottelua, kuulemma ne on ihailtavia ekoja itseään ajatellen. Illalla juoksulenkillä huomaan hemmotteluhöppänän toisen puolen: ei tarvitse paljoa houkutella kääntymään sittenkin yhtä mutkaa aikaisemmin takaisin päin. Kiitos, ripaus itsekuria tänne.  

Eväsleivät valmiina. Huomenna viikon viimeinen puristus ja hyppäys junaan - ihan vain istumaan. Kuopioon käy tie...