Koira nykäisi hihnasta ja kamera heilahti. Löysin itseni jälleen vanhoilta, uudestaan löydetyiltä kulmilta, kun koiran piti päästä pissalle. Vallan hellyin tälle tutulle karvaturrille, innoissaan vastaanotti lenkittäjänsä, kurkkasi aina vähän päästä vieressä lontostelevaa silmäpussimörköä. 

Loppuviikosta mietin paljon, missä vaiheessa koko touhu on mennyt niin sanotusti hulluksi. Puukottaja sohii silmittömästi vertaisensa henkihieveriin. Toisaalla veitsi jää käyttämättä, mutta uhkauskin on liikaa. Aamupäivällä keskustelen poikien kanssa tappelusta, johon toinen on saanut tukea kotoa: äiti ja iskä sano,että lopeta sitte vaikka lyömällä se härkkiminen, jos ei kukkaan siihen puutu. Voi rakas lapsi, jos kertoisit, niin puututtaisiin. Kaikki kun ei ole siltä, miltä näyttää eikä aikuisten silmät näe kaikkia. Onneksi huhu liikkuu äkkiä myös hyvässä tarkoituksessa. 

Mutta että se puhuminen. Milloin voitaisiin keskittyä siihen, että opettaisimme lapsiamme, nuoriamme, toisiamme pukemaan tunteet sanoiksi? Viime vuonna mietin paljon, että vaadinko neljäsluokkalaisilta sankareiltani liikaa, kun lähes aina kysyin johonkin liittyen miltä susta tuntuu, miltä toisesta tuntuu. En sano olevani tässä mikään pro, mutta kehitystä huomasin. Ja näitäkin kun voi opiskella, reenata ihan kunnolla. Olisi muuten aikuisillakin parin preppauskurssin paikka vaikka kerran vuodessa. 

En tiedä, mutta luulisin, että melko moni kauheus olisi jäänyt tapahtumatta, jos keinot purkaa paha olo olisi jokin muu kuin teko. Olisipa aina tilaa itkeä tirauttaa pikkuisen ja tarpeen tullen vähän isommastikin. Enkä nyt vain lapsista. Alkaakohan jo väsy koulutyöhön iskeä lapsillakin, kun laskin tänään jo neljännen selän, jota silittää itkun tullessa tällä viikolla. Ja en edes ihan pienempien kanssa työskentele.  

Pietään toisistamme huolta, jooko?