Menomatkalla istun pitkään ja mietin. Nautin siitä, että joku muu ajaa ja minä vain istun. Eikä tarvi puhua ei kenellekään, ah. Perjantain viimeiset tunnit sytkärillä pöhhyyttelijöiden kanssa atk-luokassa menivät pikkusen hänekseen, kun koulun sähköt sanoivat zipp ja palasivat viisi minuuttia ennen päivän päättymista. Pimeässä koulussa ilman sähköjä ja niin meinasi karjalauma päästä valloilleen. Samalla koulun toisessa päässä omassa luokassa tytöt itkevät keskinäisiä riitojansa. Niin ai mikä riittämättömyyden tunne? Kaikki hengissä ja onneksi suunnitelmat menivät uusiksi: kyllä sovun ja yhteisen tahtotilan löytyminen ystävyyteen tuntu paremmalta kuin enkun tukiopetus ja kertomuksien puhtaaksikirjoitus. 

Lähettelen whatsuppeja tutulta juna-asemalta ja fiilistelen vanhoja, tuttuja hoodeja. Vartti ennen savon syräntä tirautan pienet itkut ihan vain siitä ilosta, kun tiedän vastaanottokomitean mainiouden.