tiistai 26. helmikuuta 2013

Sen kun muistaisi. Tänään kävin päiväkahveilla ennen alkuillan oppilaspalaveria. Aurinko paistoi ja räystäiltä tippui vesi. Jännä, miten auringon poissaolon huomaa vasta sitten, kun se palaa. Voimaa taas niin, ettei illalla meinaa uni tulla! Paluumatkalla takaisin töihin poikkesin alitajuisesti kenkäkauppaan kurkkaamaan, josko siellä olisi niitä ihania Vagabondin nahkatennareita, jotka näin lehdessä. Olihan siellä ja vielä täydellisellä jalkatuntumalla. Nyt laitetaan perjantainen palkkapäivä tarkkaan syyniin, josko yhdille välikausikengille (ja kun nyt olisi kerrankin käveltävät kengät) olisi sijaa. Alitajunta on petollinen, sillä varsinkin kenkäasioissa se ei petä.

Ja välillä ärsyttää joidenkin sosiaalisten vihjeiden ymmärryksen puuttuminen niin, että tekisi mieli nostaa nokka pystyyn. Äh. Tänään nostin.


perjantai 22. helmikuuta 2013


Sitä kun on niin rutiineita rakastava ja vakioasioista elävä, että välillä pitää kamppailla tosissaan, ettei unoha muutoksen tuomia hyviä puolia. Hesarin uudistusjärkytyksen laannuttua olen huomannut itsellenikin yllätykseksi paljon hyvää - ja näin pian! Ajatelkaa nyt, kun Hesari on päässyt yhdeksi sellaiseksi sängynvieruslehdeksi, jota luen vielä illalla sängyssä. Toisella puolella sänkyä on ne lukuisat keskeneräiset kirjat (joita nyt on liikaa ja joita en jostain syystä saa eteenpäin) ja toisella puolella lojuu aina muutama aikakauslehti tietystä kohti aukinaisena. Ah, lehtien lukemisen mahtavuus ja lyhytjänteisyys!

Monena aamuna meinaa tulla kiire, kun Hesarin kanssa tahtoo aina venähtää. Eilenkin huomasin uppoutuneeni Hesarin uuteen torstai-liitteeseen niin, että hiki päässä sai pyöräillä töihin. Mutta onpa mahtava uutuus! Mielenkiintoisia juttuja ja vaihteleva sisältö. On taas yksi rutiini, jota odottaa. Kjeh kjeh. Mutta että menivät vielä vaihtamaan samaan järkytyksen syssyyn Yle ykkösen uutisten tunnusmusiikin. Huh, on tässä opettelua.

Siitä en vaan pääse yli enkä aiokaan, että nautin luotto-tyypeistä, luotto-palveluista ja luotto-ruoasta. Siis enkä tällä kertaa tarkoita sitä visa-luottoa. Nyt kun olen muuttopäätökseni tehnyt, huomaan niin selkeästi, miten minulla on mahtava luottokampajaa, luottohammaslekuri ja luottoleipomo. Kyllä on kova paikka, kun en enää voi Prismassa mennä sille tutulle hyllylle, josta löytyy Ämmän-leipomon valjusleipää ja sitä ihanaa ruisvarrasta. Tai Sotkamolaista perunata ja Heikkisen puu-uuni leipää. Ja jumppasali. Melkein kuin toinen olohuone - tutut ihmiset ja ympäristö.

Nautin vielä, tässä ja nyt. Tällä viikolla ollaan oppilaiden kanssa vietetty jo tuttua "kuherrusviikkoa", joka on tullut aina opiskelijaporukan jälkeen. Oma ope ja vain me. Rauha maassa ja aikataulut on niin helppo muuttaa lennosta. Tällä viikolla olen sitä paitsi innostunut kanteleen soitosta. Upea koulusoitin.

Tänään työpäivän jälkeen otin samalla sekä aurinkokylvyn että päiväunet. Hui mikä voimaannus! Viikonloppu, viisi työpäivää ja loma.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Tuiki tavallinen maanantai. Paitsi ei aivan! Tänään oivalsin pitkästä aikaa, että on ihan tavallinen maanantai-jurppiintuminen. Siis sellanen, että aamulla väsyttää, kaikki ylimääränen ärsyttää ja toimeliaisuus on nollassa ja töistä tullessa filtti viehättää sata kertaa enemmän kuin jumppa. Mutta pointti onkin siinä, ettei sen suurempia murheita! Ihanaa. Olen tästäkin jurppiintumisestani onnellinen. 

Tavallinen maanantai päättyi ihanaan jumppaan, hyvään iltapalaan ja Kiekkumaralla Kansanlauluja lapsille -cd:n kuunteluun ja kirjan selailuun. Kalevalan päivä kolkuttaa. Mutta sammakkoni armas, kippuravarvas, siitä on jo kolme vuotta, kun tämä ihanuus lopsahti postiluukustani! Nyt se pääsee fiilistelystä luokkakäyttöön. Tulit mieleeni.


Soua sorsa, lieku lintu,
vaalo valkia kananen.
Soriasti sorsat uivat, kauniisti meren kajava.
Tiirin liirin tikka tanssi tasaisella tantereella.
Sorsa soitti kantelella, vesilintu vempelellä...

lauantai 16. helmikuuta 2013

Löysin mainioita kortteja. Toisessa luki: "Kiire on vain asenne." Asennetta Armi, asennetta! Kiire-kortti pääsi työpaikalle odottamaan loppusijoituspaikkaansa. Yllä oleva taas kotoa keittiön kupeesta. Sillä vastaus on joko nupissa tai nurkan takana keittiössä. 

Oon nyt lomalla! Viikonlopun verran. Neljä viikonloppua putkeen reissua ympäri Suomenmaata ei tee tällaselle kotihiirelle hyvää. Koko viikon olen jo hymissyt mielessäni tätä onnea ja autuutta, kun saa olla ihan paikallaan yhen viikonlopun. Käydä perjantaina kampaajalla, jumpassa, lämmittää sauna ja tehdä pizzaa ystävän kanssa. Sitten tiristä väsymyksestä (kello oli kuitenkin jo kymmenen) ja hyvistä jutuista. Tänään aamulla luin ensin aamun Hesaria, palasin sittenkin vielä kertaamaan eilistä lehteä ja siirryin sitten takaisin tuoreeseen. Mmm...aamurauha ja parin tunnin lukuhetki. 

Töissä alkaa uusi jakso. Viimeiset opiskelijat saivat harjoittelunsa loppuun ja mukaansa lasten lukeman runon sekä open ensiapupakkauksen (Sisua, laastareita, nenäliinoja, vinkkejä töiden alkuun ja suunnitteluun, suklaapatukka, post it -lappuja, tarroja). Loppukevät keskenämme tuntuu nyt hyvältä, mutta kyllä ohjaus jätti melkoisen kutkutuksen...



Avoimella mielellä, kun polkuasi kuljet, 
myöskin toiset rajattomaan ilon piiriin suljet. 
katso tarkkaan perhosta 
ja härkää suuren suurta; 
eivätkö ne ole ihan samaa sukujuurta. 
Katso kirpun koipia 
ja kirahvin kaulaa – 
samaa melodiaa koko olevainen laulaa. 
Koiralla on käpälät ja gorillalla käsi. 
Maailma on maailma 
myös sinun silmissäsi. 

Kylän kaunein neito sekä vaari harmaahapsi, 
eiköhän kumpainenkin ole ollut lapsi. 
Kengät käyvät pieniksi, 
ei hattu mahdu päähän, 
joki virtaa vapaana ja joki menee jäähän. 
Mutta siellä jäiden alla syvät vedet liikkuu; 
vauva ajaa autolla  
ja isän kehto kiikkuu. 

Jos jotain suurta viisautta haet maailmasta: 
Ei ole yhtään jättiläistä ilman pientä lasta. 

(Jukka Itkonen)

tiistai 12. helmikuuta 2013


Tasan vuosi sitten  nostin jalat ikkunanlaudalle, imin auringosta valovoimaa. Tänä vuonna ei ole ikkunalautaa ja sisälle tulvivaa iltapäiväaurinkoa. Sen sijaan on jo ajatuksena voimaannuttavat toiveet: ope, mennäänkö yhessä kalalle sitten kesällä?  

Tänään innostuin toisten innostumisesta. Suonette herkkyyteni anteeksi, mutta tunnustan itkeneeni, kun luin opiskelijan kirjoittamaa päättöharjoittelun esseetä. Varmaankin kaikesta siitä myötäelämisestä, yhteisestä puurtamisesta, siitä oppimisen määrästä, unelman täyttymisestä. Huh, en olisi uskonut. Keksitäänkö tällekin itkuntyrähdykselle nimi? Oisko se jokin ammatillinen tunnehuipentuma? Jotain sinne päin. Herkkiksen flow. 

Kirjoitin edellisen postauksen kommenttilaatikkoon, että tämä blogi on minulle jonkinlainen parkkipaikka. Täällä käyn todella kääntymässä, kiihdyttämässä, vaihtamassa vaihetta vapaalle ja joskus on u-käännöksen paikka. Vaikka kukaan ei kommentoisi jotain kirjoitusta, tiedän, että sen on lukenut moni ihminen. Ensisijaisesti kirjoittelen oman pääkoppani purkamiseksi. Sitten huomasin, että tämä on myös läheisilleni areena seurata yhen tunnehullun hyörimisisä. Mutta että vielä tuntemattomatkin kiinnostuivat näistä osittain rivien välistä luettavissa olevista kirjoituksista. Mahtavaa! Tämä on vapaa parkkipaikka kaikille. Sitä paitsi täällä ei ole verenmaku suussa juoksevia parkkipirkkoja. 

Ja äskenkin heitettiin kaksi ihmistä samoihin liikennevaloihin, toisensa tarkoituksella kohdaten. Älä huoli, hän huikkasi perään. Yritän muistaa.

torstai 7. helmikuuta 2013


Tällä välin. Olen jättänyt viikkosiivoukset väliin, tiskannut millon mieli tekee. Ryhtynyt radikaaliksi ja siivonnut keskellä viikkoa, tiistaina. Olen imenyt lasten tunteita, levottomuutta, jännitystä, epätietoutta ja tulevan pelkoa. Istunut ja jutellut, laskenut käden olkapäälle aina kun mahdollista, tarpeellista. Halannut ja hakenut katsekontaktia. Etsinyt hymyä surusilmäiseltä pojalta. Löytänyt ja taas hukannut. Olen saanut tukea työhöni kodeista, kiitoksia yhteydenotoista. Olen myös pettynyt. Pettynyt siihen, että jossain vaihessa rakkauden ketju on katkennut. Milloin? Sitä en tiedä. Nykytilanne on vain surullinen. 

Olen myös kiittänyt asioiden järjestymisestä. Tästä hetkestä, kaikista kokemuksista. Eilisistä iltavieraista, aamuisesta naurunremakasta opehuoneessa, tämänpäiväisestä halauksesta risteyksessä, huomisesta viikonlopusta. 

Ja odottanut. Sitä, että kirsikkapuun oksat avautuvat. Kohta kaksi vuotta sitten näin ne toisella laidalla maapalloa. Toivottavasti tänä vuonna täällä, omassa maljakossa. Niistä hetkistä siellä kaukana jäi lämmin muisto, eheytyvä mieli. Oikeastaan sitähän minä olin odottanut.