Tasan vuosi sitten  nostin jalat ikkunanlaudalle, imin auringosta valovoimaa. Tänä vuonna ei ole ikkunalautaa ja sisälle tulvivaa iltapäiväaurinkoa. Sen sijaan on jo ajatuksena voimaannuttavat toiveet: ope, mennäänkö yhessä kalalle sitten kesällä?  

Tänään innostuin toisten innostumisesta. Suonette herkkyyteni anteeksi, mutta tunnustan itkeneeni, kun luin opiskelijan kirjoittamaa päättöharjoittelun esseetä. Varmaankin kaikesta siitä myötäelämisestä, yhteisestä puurtamisesta, siitä oppimisen määrästä, unelman täyttymisestä. Huh, en olisi uskonut. Keksitäänkö tällekin itkuntyrähdykselle nimi? Oisko se jokin ammatillinen tunnehuipentuma? Jotain sinne päin. Herkkiksen flow. 

Kirjoitin edellisen postauksen kommenttilaatikkoon, että tämä blogi on minulle jonkinlainen parkkipaikka. Täällä käyn todella kääntymässä, kiihdyttämässä, vaihtamassa vaihetta vapaalle ja joskus on u-käännöksen paikka. Vaikka kukaan ei kommentoisi jotain kirjoitusta, tiedän, että sen on lukenut moni ihminen. Ensisijaisesti kirjoittelen oman pääkoppani purkamiseksi. Sitten huomasin, että tämä on myös läheisilleni areena seurata yhen tunnehullun hyörimisisä. Mutta että vielä tuntemattomatkin kiinnostuivat näistä osittain rivien välistä luettavissa olevista kirjoituksista. Mahtavaa! Tämä on vapaa parkkipaikka kaikille. Sitä paitsi täällä ei ole verenmaku suussa juoksevia parkkipirkkoja. 

Ja äskenkin heitettiin kaksi ihmistä samoihin liikennevaloihin, toisensa tarkoituksella kohdaten. Älä huoli, hän huikkasi perään. Yritän muistaa.