Eräänä iltapäivänä Jalmari-kalmari -heijastin oli unohdettu roikkumaan. Pojalle niin tärkeä. Meinasin itkun tirauttaa seuraavan aamun jälleennäkemisen riemusta. Kun Jalmari ei ollutkaan hukassa!

Helsingin viikonloppu oli silkkaa lomaa, täyttä työtä ja kunnon humputtelua. Messut ylitti odotukset ja täytti matkalaukun kaikella mukavalla pikkumateriaalilla, peleillä ja kirjoilla. Mutta tärkeimpänä jäi mieleen Sinkkosen Jartsan: relax. Jari, oot mun idoli.

Ihan niin kuin olisi ollut pidemälläkin lomalla. Kolmessa päivässä ja maisemanvaihdoksessa kerkeää irtaantua taas niin hyvin, että kopiotunnusta sai maanantaina miettiä enemmän kuin sekunnin. Ihania ihmisiä, kaffea ja ruokaa. Mukaan tarttui pari ihanaa paitaa, mutta takaraivoon jäi kutkuttaan Lumin laukku siksi täydelliseksi työlaukuksi. Harmi, kun meinaa hinta olla vähän ei-niin-täydellinen. Harkitsen, josko alkaisi laittaan muuutaman kympin sivuun joka kuukausi. Sitten joskus tuo kirpaiseva hinta ei tuntuisi niin pahalta. Toistaiseksi Marimekon olkalaukku on ollut toimiva ja varmaan jo muotouttanut itselleen sopivan kolon tuohon oikeaan hartianseutuun. 

Nyt pirtelöä. Kävin näyttämässä lekurille suunpohjaan jo ennen joulua ilmestynyttä pahkuraa ja hänhän innostui veitselemään sen irti. Yngh. Nyt suu on kipeä ku viisurinpoiston jälkeen konsanaan. Pirtelöä ja buranaa ja koti-ilta.

Laiskajaakko vei lehtipinon, joka oli viimeksi ennen joulua tyhjennetty. Tuoli tarttu Reisjärven kirpputorilta mahollisesti valkoista pintaa saamaan. Samalla myös hylätty multilink-läjä vaihtoi omistajaansa. Hamsteri tykkää. 

Huomenna herätys klo 4.50. Kultainen kaveri herää viemään meidät lentokentälle. 

Paljon hyvää tällä viikolla. Tiijättekö, millaista muuten on ajella sunnuntaina illankähmässä arkiviikkoa kohti, kun takapenkiltä tulvii vastan tuoksu? Pappa pakkasi mukaan heti kaksin kappalein. Että saat sitten kylpeä kunnolla. 

Saatte laittaa rastin seinään. Eilen nimittäin kyllästyin pakenemaan ajatusta, että parvekkeella pötköttää kolmesataa euroa hiihtimien muodossa ja aivan tyhjänpanttina. Toinen henkinen pakote oli kyllä myös hyvin realistinen, sillä muutaman viikon päästä alkava kouluhiihtokausi on hyvin lyhyt ja tynkänen, jos ope ei osaa hiihtää lainkaan. Otin sukset mukaan, nauroin koko matkan itselleni ja itsekseni ja loikkasin ladulle itsevarmuutta uhkuen. Ei ressi sitä touhua. Piilokamera kehiin ja katsojaluvut taattu! EI tekniikkaa, ei lihasmuistia, ei taitoa. Mitä ihmettä niillä sauvoilla oikeesti pitää tehä? Työntää juu, mutta missä välissä ja minne. Sitä paitsi - eräät saattaa tietää, että Vimpelin neljän kilsan lenkki sisältää käytännössä vain nousuja, nousuja, laskua, nousua, laskua, nousua, nousua, nousua ja piiiitkä lasku. Hiihäpä siinä sitten, kun koko ajan saat jalat harallaan nousta jotain vaaran kylkeä ylös. En sentään noussu yhtään mäkeä kylki eellä tampaten. Mutta uskotte varmaan, että hilkulla oli. Kovasti tarkkailin taakse päin kuitenkin siltä varalta, että onko joitain Myllylöitä perässä, mutta vain yksi sielu suksineen suksi ohitse. Hänetkin päästin hienoista niistotaukoa verukkeena käyttäen ohi. Sen verran meinasi nolottaa se räpeltäminen. Sitten vielä se perinteinen kauhutunne, että näkee kylttejä kaikkialle muualle, muttei sinne minne haluaisi: parkkipaikka tuolla. Ei se hiiholta näyttäny, ei se siltä tuntunu, mutta hiki tuli, nilkoissa tuntu ja ehkä jopa lähen uuestaankin. 

Lopputulos: neljä kilometriä eteenpäin siirtymistä suksilla ja oma AZI ei oo koskaan näyttäny niin kultaselta kuin silloin sen parkkipaikalla taas nähdessäni.

Mutta tänään tuli taas työ-flow. Aurinkoinen pakkaspäivä, luistelutunti ja upea opiskelija. Päälle molemminpuolin antoisa ja hauskan saumaton ohjaus ja älyttömän hyvä mieli.  Salaattirehvit oulun vieraan kanssa, jumppa päälle ja puhelinmaraton loppuillalle. 

Paljonkohan sitä on taas tullu sanoja päivässä?

Niin ja sekin hyvä vielä, että enää huominen ja sitten Helsinkiin Educa-messuille ja muuten vaan humputtelemaan. Ottakaa kiinni, jos saatte! Nyt on lennokkuutta ilmassa.

Täydellinen kiikkutuolin kallistuskulma. Jalat kyytiin ja silmät kiinni. Ovi kävi ja eno toi uunijuustoa: poi'itettiin hieho eilettäin nii tehttiin sen maijosta. Melkein tarvis jotain maalaisopasta tulkiksi. 

Nyt tuvassa on hiljasta. Pappa ryskää traktorin kanssa ja mummu vetää sikeitä. Kahvipannu ladattuna ja viimeiset joulutortut paistettuna odottamassa syöjäänsä. Eikä mitä tahansa höttötorttuja. Sellasia, että uunista nostettaessa tirinä kuuluu ja kauas. Meijeriltä haettuja.

Joskus on niin kiire sytyttämään kynttilät, ettei takkia kerkeä ottaa pois päältä. Niin kuin tänään.

Mietinpä vain, mistä keväästä ihmiset oikein puhuvat. Ei meillä päin, kun pakkasmittarikin laskee niin, että näyttää vain "Low". Enhän minä tarkempia lukemia tarvitse aamuisin. Suurpiirteinen ja loivalinjainen tyyppi, he heh.

Miniästä jäi mieleen pätkä, joka kolahti. Tuli ikävä mummulaan.

Appiukko nostaa anopin vilttiä ylemmäs, etsii radiosta sen kanavan jolta tulee hiihtoa ja syöttäessään hän puhuu hiihdosta poikani kanssa. Miten tänä talkvena on suomalaisilla mennyt ja miksi norjalaisilla menee aina hyvin. Hän kokeilee luontevasti minkä lämpöinen on keitto, minkä kokoiset sinne jätetyt juurekset, pystyykö hampaaton suu syömään. Saisi monta rakkausromaania kirjoittaa, että sen hiihtokisa-syöttämishetken ylittäisi.
 -- En tiedä hoidammeko me mieheni kanssa toisiamme ainakaan noin, onko meistä siihen. Olemmeko valmiit luopumaan itsenäisyydestämme, uhraamaan vapaat hetket ja elämän viimeiset vuodet omaishoitoon? Me olemme kasvaneet aikana, jolloin on ollut mahdollista etsiä, hylätä, interreilata, etsiä, hylätä, käydä Kanarialla, yökerhoissa, aerobic-tunneilla, kielikursseilla, vaihto-oopilaana, etsiä, hylätä, hapuilla, kokeilla kommuuniasumista, etsiä, hylätä, tavoitella, ahnehtia.
   Löytää.
   Valittaa. Hylätä taas. Etsiä seuraavaa.
   Appiukko ja anoppi saivat jotain ja pitivät siitä kiinni, koska mitään muuta ei ollut tarjolla. Jäljellä on maailman vahvin side, köynnös, toisiinsa kiinni kasvaneet elämänlangat. He ovat osa sitä kiertoa, josta he ovat tulleet, maasta ja omista eläimistä, kurjista vuosista, sotavuosista, paremman huomisen toiveesta. (Kyrö, 2012, 115-116)

Onneksi on tulppaaneita. Monessa pullossa ja maljakossa, varalta ripoteltuna joka suuntaan. Että olisi katseella pysähtymispaikkoja.

Lumisateessa kävellen muistelin runoa ja kaivoin sen ensimmäisenä esiin. Niin se on, Tommy sen tietää. Liekö jo täältäkin löytyy, mutta kertaus ei ole pahitteeksi. Kuva todistusaineistona siitä, että hymyilin. Ja niin hymyili naapurin rouvakin, kun sattui paikalle. Jännä sinänsä, sillä eihän lumisateessa itsestään kuvia ottavassa ole mitään kummallista. Huomenna alkaa uusi uusi vuosi.

Onni, kerro minulle, jos tulet,
mistä minä sinut tunnen?
Onko sinulla ruusu korvan takana?
Silmissä kolme valtamerta,
huulilla kuuden kevään linnut
ja naurulle tuoksuvat tuulet?

Onni, jos minä nukun, herätä minut,
ravistele tyhjäksi minun surujeni pähkinäpuu.
Onni, kun se saapuu
se kantaa suurta säkkiä sylissään.
Siihen se minun murheeni kätkee kaikki,
virran vietäväksi heittää. 

(T.Tabermann)

Niitten nimi on kevään ensimmäiset tulppaanit. Aamulla opehuoneessa kokoontuu valvojien kerho. Toinen valvoo ensimmmäisen pätkän kolmeen asti ja toinen kolmesta eteenpäin. Osa lapsiensa kanssa, osa osaa valvomisen ihan itsekseenkin. Eipä ollut viime yönä ensimmäinen kerta, kun tämä kömpii sängystä nälän perässä syömään. Sitä varten on hätäbanaanit ja maitolasillinen. Mutta että ensin banaania maidolla, tunnin päästä illalta jäänyt pasteija ja muutama porkkanasiivu ja vielä yön mittaan piti ruveta ihan puuron keittoon, ku tympäsi niin ravata syömässä koko ajan. En sentään riisipuuroa ruvennu hämmentää, vaan ihan mikrolinjalla  mentiin kahen jälkeen. 

Viikko alkoi kuitenkin luokan päivänavausvuorolla ja pulpettiryhmien vaihtamisella. Nyt on kuulkas sellaset ryhmät, etten varmaan vaihda enää ollenkaan. Ah, taidan ehkä sittenkin tykätä tyttö- ja poikabakteereista.

Arkilehti kääntyi ja uni maittoi kääntyneestä rytmistä huolimatta. Vaikka lomantaitteet ja -mietteet tulee ja menee, Kyrö on ja pysyy. Kaverilta lainattu Miniä pelasti siltä, ettei työasiat päässeet haittaamaan viimeistä lomapäivää. Loistolukeminen jälleen kerran! Uuden vuoden vaihtumisen yhteydessä puhuttiin herkkyydestä: itkemisestä ja nauramisesta. Joku sanoi, että sillon on jo herkkä, jos pystyy itkemään tai nauramaan ääneen kirjaa lukiessa. Tä? Ihan normisettiä. Oikeastaan parasta. 

Ja töitä tehtiin taas ihan kuin ei olisi lomalla koskaan ollutkaan. Hyvä päivä.


P.s. Siinä se Miniä loikoilee. Toimettomana vatsallaan kuin mikäkin tiskirätti. Joululahjaksi saatu, itsekasvatettu, lampaantalja on tarkoitettu paukkupakkasten pyllynaluseksi. Ei olohuoneen lattialle hameväen alle. Ettäs tiedät.

Niin kuin kasvot kuvastuvat vedessä,

niin ihmisen sydän toisessa ihmisessä.

Sananl. 27:19

Kalenterin tammikuun katkelma. Sitä minäkin toivon, juuri nyt alkaneen vuoden ensimmäisenä päivänä. Huomenna töihin, ajatukset ties missä. Tuokoon vuosi tullessaan hyvää.