Mietinpä vain, mistä keväästä ihmiset oikein puhuvat. Ei meillä päin, kun pakkasmittarikin laskee niin, että näyttää vain "Low". Enhän minä tarkempia lukemia tarvitse aamuisin. Suurpiirteinen ja loivalinjainen tyyppi, he heh.

Miniästä jäi mieleen pätkä, joka kolahti. Tuli ikävä mummulaan.

Appiukko nostaa anopin vilttiä ylemmäs, etsii radiosta sen kanavan jolta tulee hiihtoa ja syöttäessään hän puhuu hiihdosta poikani kanssa. Miten tänä talkvena on suomalaisilla mennyt ja miksi norjalaisilla menee aina hyvin. Hän kokeilee luontevasti minkä lämpöinen on keitto, minkä kokoiset sinne jätetyt juurekset, pystyykö hampaaton suu syömään. Saisi monta rakkausromaania kirjoittaa, että sen hiihtokisa-syöttämishetken ylittäisi.
 -- En tiedä hoidammeko me mieheni kanssa toisiamme ainakaan noin, onko meistä siihen. Olemmeko valmiit luopumaan itsenäisyydestämme, uhraamaan vapaat hetket ja elämän viimeiset vuodet omaishoitoon? Me olemme kasvaneet aikana, jolloin on ollut mahdollista etsiä, hylätä, interreilata, etsiä, hylätä, käydä Kanarialla, yökerhoissa, aerobic-tunneilla, kielikursseilla, vaihto-oopilaana, etsiä, hylätä, hapuilla, kokeilla kommuuniasumista, etsiä, hylätä, tavoitella, ahnehtia.
   Löytää.
   Valittaa. Hylätä taas. Etsiä seuraavaa.
   Appiukko ja anoppi saivat jotain ja pitivät siitä kiinni, koska mitään muuta ei ollut tarjolla. Jäljellä on maailman vahvin side, köynnös, toisiinsa kiinni kasvaneet elämänlangat. He ovat osa sitä kiertoa, josta he ovat tulleet, maasta ja omista eläimistä, kurjista vuosista, sotavuosista, paremman huomisen toiveesta. (Kyrö, 2012, 115-116)

Onneksi on tulppaaneita. Monessa pullossa ja maljakossa, varalta ripoteltuna joka suuntaan. Että olisi katseella pysähtymispaikkoja.