Leikin yhden päivän verran juhlatoimiston pyörittäjää. Hovikampaaja-puvustaja-keittiöpiika-tarjoilija-seurustelija-autonkuljettaja-valokuvaajaa tarvittiin, kun meidän rippitiitiäinen pääsi ripille. Oijoi, huokaili hän, kun hovikampaaja oli aamulla viisi minuuttia myöhässä. Hurruutteli moottoritiellä väsyneenä aamunkähmässä kahvitermosmuki kourassa kohti nuorimman serkkunsa juhlapäivää. Oijoi, jatkoi hän huokailuaan, vaikka olimme aikataulullisesti puoli tuntia edellä. Kampasin, kiharsin, letitin ja sain juuri sopivasti siskoni apukädet kiinnitysvaiheeseen. Oijoi, kauhisteli rippitiitiäinen. Entä jos tippuu puku, kaadun käytävälle, kengät putoaa? Nosta mekko, nouse ylös, laita kenkä takaisin. Ja nauti, tyttö! 

Illalla lähden rippitiitiäisen kanssa merenrantaan valokuvaamaan. Nuori neito ruusunsa kanssa hytisee kylmässä merituulessa, mutta muistikortille tallentuu ihania, kauniita kuvia.  

Pellavaisella kesämekkolöydöllä on hintansa. Jätin auton hieman kyseenalaiselle paikalle kiinni olevan koulun opettajien parkkipaikalle ja lähdin asioilleni. Palatessani parin tunnin kuluttua puntaroin, että ehkä olisi sittenkin pitänyt maksaa muutaman euron parkkimaksu muualla. Rakas automobiilini on kuorruttunut sadoilla örrimönkiäisillä, madoilla, toukilla - millä lie! Huidon vallan neitimäisesti nenäliinalla suurimman osan toukista pois tuulilasista, pujahdan ällötyksestä irvistellen sisään ja painan kaasua. Liikennevaloissa seuraan, miten hitaan varmasti toukat nousevat mönkien tuulilasinpyyhkijöistä näkökenttään. Painun moottoritielle. Ajan sataakahtakymppiä ja seuraan, miten yksitellen limaiset örrimönkijät irrottautuvat muutama-asteisen tuulen ja ilmavirran ansiosta lasista - ja toivottavasti lätsähtävät jonkun toisen pirssin päälle lämmittelemään.