Pöydälle valuva, pitkänhuiskea laiskajaakkoni ansaitsi eturivin paikan. Siihen nenäni alle, lähelle. Loppui valuminen ja kokoaikainen piirustuskoulu. Nyt näen, miten hän viitatessaan nostaa kämmenen pystyyn, nojaa ranteellaan pulpetinreunaan - nippa nappa näkyvästi, mutta päivä päivältä useammin. Välitunnilla pallo juuttuu puuhun tiukasti kahden oksan väliin. Oppilaat eivät yllä hakemaan sitä aidalle kiipeämällä. Minäkään  en yletä enkä uskalla lähtä harrastamaan työakrobatiaa kesken valvonnan. Hän lompsii kädet taskussa kurkottelujani seuraten paikalle. Tarjoaa apuaan, nousee aidalle, vetää vahvoilla käsivarsillaan itsensä tynkään männynoksaan, tarttuu toiseen vielä ylempään - ja vapauttaa pallon puristuksesta. Raikuvat aplodit ja mahtavalta tuntuva kopo opettajan rystysiin. 

Hyvä päivä ansaitsee arvoisensa kukat.