Lokakuu - joka vuosi erilainen. Selaan vuoden takaisia kirjoituksiani ja mietin kuluneita viikkoja. Vuosi sitten töistä laahautui vain varjo minusta. Sisulla sinnittelevä, hämmennyksistä häiriintynyt. Onneksi nyt jotain muuta. 

Ope mulla ei oo pyörää. Nyt lähti ketarit! Kierty kenkä polkimen ympärille. En liiku! Kato ope lintuja Hei mää asun tuolla! Siis miten päin tämä kartta on? Entä jos eksyn mettään? En löydä mun paria. Siis tuolla mää asun ku mennään tuosta eteenpäin ja käännytään siitä ja sitte vielä vähän matkaa ja käännytään taas nii siellä mää asun ope kuulitko siellä mää asun! Ope mää umplahin, kengät on märät. Joko mennään? Miks tää jono ei liiku? Toi ohitti! Ope me löydettiin kuus rastia! Millon uudestaan?

Kolmekymmentä kolmasluokkalaista pyöräni perässä kohti suunnistusmaastoa. Taidan pitää heistä aika paljon. Heistä ilmat pihalle heittävistä halaajista, No inglis! -yhden miehen mielenosoitusta pitävästä ja hänestä, joka mutustaa vehnäsämpylää jo ennen kuin retki on edes alkanut. Hän, joka nostaa molekyylibiologian viisisataasivuisen opuksen pulpetille englanninkirjojen sijaan ja tuskailee, kun ei aivan kaikkea ymmärrä. He, jotka tuovat suunnistusrasteilta tuliaisiksi matoja uudelle ystävälleen - englannin tuntien apulaiselleni käsinukke-siili-Harrylle. Mainioita, kerrassaan. 

Että kun rehtori kehityskeskustelussa kysyy työmotivaatiosta ja työn kuormasta, tiedän tasan mitä vastaan: Siperia opettaa.