Rakkaat parvekepörhöni. Kuumuudessaan vaaleanpunaisuutensa karistaneet, aurinkopäivistä tukahtuneet. Lasia kohti lurpattavat. Heitä minä nypin, pörhöjäni, kuivista kukista karistan. Kastelen minkä muistan. Katkon ylipitkiä suortuvaisia sisälle maljakkoihin tuomaan hempeää pörheyttä. Tykkään niistä!

Ja näistä päivistä, joita joka päivä opettelen elämään. Karsimaan päivistäni niitä ylimääräisiä suortuvaisia pois. Asioita, joita ei nyt eikä huomennakaan ole ihan pakko tehdä. Kun kuulemma, näin kuulen itseni joka päivä sanovan, maailma pyörii ilman minuakin. Usko pois. 

Olen opetellut. Nyppimään vaatimattoman hallittua ja kovaa vauhtia kuivuvaa puutarhaani (kaksi viherkasvia ja parvekepörhöni) ilman syyllisyyden tunnetta. Että pitäisi tehdä jotain muuuta. Olla jossain muualla. Olla joidenkin ihmisten kanssa. Tehdä jotain uraaurtavaa ja mullistavaa. Vähintäänkin töitä tai pelastaa maailman yksinäiset vanhukset. Tai että oikeastaan mukava iltatekeminen voikin olla polkaisu paijaamaan pientä tukkahurmuria vähän matkan päässä. Pitkä pyörälenkki tai huoleton hetki naistenlehden kanssa. Radiosta kuuluva Bach ja iltapalan kattaminen parvekkeen kynttilänhämyyn meille kahdelle.

Ja sitä varsinkin, että töissä on rauha. Kunnioitus, arvostus, innostus, lämpö, levollisuus, kohtuullisuus. Ja sanoinko jo rauhan? Että näin kuukaudenkin jälkeen olen samaa mieltä kuin ensimmäisenä työpäivänä tänä syksynä: kohtuullisuus. Luvan kanssa, kaikki tämä, minulla juuri nyt.

On ollut pullo, jota on ravisteltu pitkään ja huolella. Höykkyytetty sen kaulan kapeuteen nähden hieman liian kovalla voimalla. Niin nyt siitä pidetäänkin kiinni. Ei yksillä eikä kaksilla, vaan usemmalla käsiparilla. Lujan varmasti on sen korkki kierretty pois paikoiltaan. Pullon sisälle kurkatessa näkee, miten hitaan varmasti sakka laskeutuu.