Sinä taidat todella pitää siitä, hän sanoo ja kävelee yhteiseen lempipaikkaamme. Sohvannurkasta näkemämme ohikuljijat. Lumen alle peittyneet värikkäät veneet. Harvinaisen marraskuisen kirkkauden. Myöhäisiltapäivän viimeiset valonrippeet. Ikkunaan ripustetun joulutähden. Ja yhteiseen muotoon hakeutuneen elämämme.

Pikalainalla on syynsä. Luen neljäsataaseitsemänkymmentäkolme sivua viikossa kuin ohimennen. Ihan kuin se olisi minulle tavallista. Irtautua omasta todellisuudestani kansien väliseen maailmaan aamupalapöydässä sunnuntain Hesarinkin ohittaen, matolla venytellen, sohvalla lojuten, varpaita sohvan toisen laidan lämpöpatterin alle tunkien. Ja samalla nauraen ääneen tasaisin väliajoin. Tuhahdellen sarkasmille. Virnuillen osuville henkilöhahmoille. Itkien lohduttomasti viimeisillä kymmenillä sivuilla. Ehkä siinä se onkin: kadoksissa ollut kirjojen vahva tehtävä. Herättää tunteita, kannatella kauas, peilata itseensä, paeta pois. 

En ollut saanut yhtään alottamaani kirjaa kunnialla loppuun. Yksi lojuu vieläkin keskeneräiysyyttään auki, toisen palautin kirjastoon loputtominen uusimisten jälkeen. Melkein jo luovutin: mikään ei kolahda. Mikään ei ole tarpeeksi vivahteikas pitämään mielenkiintoani yllä viimeiseen riviin saakka. En ole päässyt omaa monisyistä piirin pyörimistäni edemmäs niin, että keskittymiskykyni olisi riittänyt kokonaiseen kirjaan. Kamalan pitkään aikaan. Aika lailla puoleentoista vuoteen, täsmensi hän. Ja oli oikeassa. Juuri ja juuri kirjan aiheuttamasta eroahdistuksesta selviytyneenä suosittelen:

Kerro minulle jotain hyvää.