Vaaleanpunainen valo. 

Ja taas samainen hoitaja. Ährää suojapeitteitä kiinni, laittaa verenpainemittaria toiseen ja kanyylia toiseen käteen. Kysyy kesken kaiken, mitäs teenkään työkseni. Kerron moninaisista murrosikäisistäni, riittämättömyydestä ja oman kärsivällisyyden kovasta kasvukoulusta. Myös heistä samaisista upeista varhaisnuorista, joista kasvaa kekseliäitä, itseensä uskovia ja vastuunsa tuntevia aikuisia. Heistä, jotka raastavat hermojani ja tekevät työstäni välillä mahdotonta. He, jotka opettavat eniten - heistä, itsestäni, elämästä. Hoitaja pysähtyy touhuissaan. Kumartuu ylleni, tarttuu käsivarteeni ja sanoo suojamaskin takaa: Siis kiitos. Kiitos, että teet tuota työtä.

Hän työntää taas sänkyni ulos leikkaussalista. Viimeksi toivotti hyvää joulua, hyvissä ajoin paria kuukautta ennen. Hei tsemppiä työhön, jahka toivut. Sitä aatellen toivon sulle maaahdollisimman pitkää saikkua!

Seuraan valoa vaaleanpunaista. Kevään merkki. Neljä kuukautta.