Kevätkirkossa luokkani toimi avustajana. Syksyllä itkin pakahtuneena ja onnellisena luokastani, nyt tämän kaiken loppumista. Taitava ja ihana papppi puhui taivaan linnuista. Luottamusta ja tuulessa lentämään oppimista, sitä tarvitaan paljon. Olimme tehneet esirukouksia luokassa. Muutama luki tekstin, pari esirukouksia, osa kuljetti niitä kyyhkysen koppaan vietäväksi ylös taivaaseen. Kiitos Jumala, että olet pitänyt meistä huolta kaikki nämä vuodet. Toivottavasti tuleva koulu on turvallinen. Ehkä koskettavin tilaisuus pitkiin aikoihin. Kollektiivinen luopuminen, johon jokaisella on omat siteensä. 

Aamupäivällä siivouksen keskellä ihana pisamapääni hoksasi, ettei opelle koskaan laulettu, vaikka hänellä oli jouluna synttärit. Että muisti vielä, ja syntymäpäivänkin aivan oikein. Niin he oma-aloitteisesti nousivat ja kajauttivat, viisi kuukautta myöhässä, mutta niin syvälle painuvasti.

Iltapäivällä jätskikojulta tullessa sain ensimmäisen kimpun voikukkia. Toinen sisälsi muitakin kukkia: vähän niinku hyvitykseksi kaikesta. Kaveri oli ollut juuri selkäni käännyttyä joessa kahlaamassa. Ja taas pisamapää keksi - keräsi ison kimpun voikukkia ja matkalla takaisin koululle kysyi jokaiselta ohikulkijalta haluaisitko kukkasen? Voi sitä hymyjen ja heltymisen määrää ihmisiltä. Eikä tässä enää sanat riitä kuvaamaan tätä välittämisen määrää. 

Shortsit kuivuu parvekkeella. Huomenna laitan ne jalkaan ja lähdemme luokkaretkelle Ouluun. Pitäkää hatuistanne kiinni!