Hymyile, on kesä! Päivä päivältä kasvaneet silmäpussit ja tummat silmänaluset meinasivat muurauttaa valvovat silmäni aivan umpeen. Onneksi mieli ja keho tietää viimeisten työviikkojen hullunmyllyn loppuvan ja uskaltaa antaa jo periksi kuormalle. Vaan meinasi mennä tiukille povereiden kanssa. Ja samalla kollega kyselee aidon ihmettelevästi meiltä huokailijoilta, että mikä teitä kuormittaa? Toiset kykenee helpommin irtaantumaan, kykenee olemaan haalimatta omaisuutta, työrekvisiittaa ja materiaalia. Osaa olla ottamatta saa ottaa -pinosta kaikkea sitä hyvää tavaraa. Onneksi olemma erilaisia ja tärkeintä onkin, että kukin taaplaa tyylillään. Ja onneksi erilaisuudesta oppii.

Viimeisten halausten keskeltä kuului kiitoksia. Miten kaiken sen loppuväsymyksen, riittämättömyden ja hyvästi-itkujen keskelle tulvahtaakin niin paljon kiitosta, rakkaudellista kosketusta ja voimaannuttavaa palautetta. Niiden voimin sitä jaksoi päättää yhden jakson elämässä, laittaa oven kiinni ja suunnata kohti lomaa ja rannikkoa. 

Luokkaretki Ouluun oli mitä onnistunein, lämmin ja täynnä jaettua iloa. Lapset saivat ansaittuja kehuja toiminnastaan retkellä ja niin vain bussin perältäkin kuului rakkaan pisamapääni ääni: opettajillekin aplodit! Kyllä kiitollisuus tuntuu syvällä meissä. 

Nyt helle hellii ja kukkamekko tuntuu kesältä. Viereisessä huoneessa tuhisee pieni juniori, joka polski tyytyväisenä pihalla punkassa. Tyytyväisyyttä on osoittanut myös allekirjoittanut, tuhisijan äiti sekä tuhisijan kummitäti. Klaani on ollut koolla. Atk:n kesäkokous on ollut onnellinen.