Siellä he töröttivät. Kello puoli kahdeksan aamulla ja vavat vedessä. Kymmentä vaille nousi jo ensimmäinen lahna. Mietin, että millonkohan on pojat ollu viimeksi yhtä aikaisin koulussa, yhtä innokkaina ja yhteen ääneen monkumassa ei vielä lähetä pliis ei vielä. Ja miten se onkaan niin, ja onneksi onkin, että juuri kun meinaa repiä pelihousunsa joidenkin kanssa, niin seuraavana päivänä hymyjää. 

Kun pisamapäinen sankarini toiveen kalaretkestä toiveita-palstalle kirjasi, oli hanget korkeat ja pakkasta melkoisesti. Paljon siitä on puhuttu, kauan sitä oli odotettu ja melkein ensi viikon Oulun reissu on jäänyt kakkoseksi. Oli onkea ja oli virveliä. Oli kaksi pakkia uistimia ja taitoa heitellä niitä. Löyty rannoilta rentukkaa ja tervaleppää, nousi simpukkaa ja lahnaa. Ja mitä hullua me nuitaki on neljän seinän sisällä opiskeltu!

Eilen tapasimme luokan uuden opettajan ja tuntui luonnolliselta tutustuttaa  hänet oppilaisiin. Tänään puolestaan istuin rannalla ja katselin saalistaan riemuitsevia lapsosia ja mietin, mitenköhän tästä tosissaan selviää. Sitä ottaa ja sitä jättää. Se on tämän työn luonne. Ja vielä ihan ite valittu ammatti. Ammatinvalintakysymys, tuumasi poliisi, kiskasi takin niskaan ja lähti kerrattain minun hiihtolomani aikaan yövuoroon. Niinpä. Ehkä luopumiseenkin tottuu.

Lauletaan vielä se Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, se me osataan, se on niin hyvä. Se on totta, sen he osaavat. Musiikkiluokan piano heiluu, kun ope soittaa antaumuksella, laulaa ylväästi seisovan luokkansa kanssa tunteella. Ja sitten jo vähän itketään.

Meidän on uudesta luotava maa...