Ensimmäistä kertaa toppahousut jalassa. Hyytävä viima Siperiasta puhaltaa talvitakinkin läpi ja -12 tuntuu pahalta ekoiksi pakkasiksi vesituhnun jälkeen. Kuvan näppäsin kännykällä eilisten liikkatuntien jälkeen. Nuo vanhat kuuset ja niiden takana oleva vaara, korkeat ikkunat ja leveät ikkunalaudat. Välillä kouraisee ajatus niiden tulevasta kohtalosta. Mutta laskeva pakkasaurinko teki niille niiden arvonsa mukaista kunniaa.

Ensin ajattelin, että kirjoitan aamuisesta kommentista, jonka oppilas kirkkain silmin esitti kässäntunnille järjestäydyttäessä: ope, äiti kysy, että sää voisitko sää korjata tän. Rikkinäinen pipo - sellanen hoo et ämmän muutaman euron ja siinä rispaantunut reikä. Hämmästynyt ja sanoja etsivä ilme taisi kertoa tytölle paljon, mutta varminsin vielä, että kyllä opella taitaa olla nyt sen verran muutaki tekemistä, etten kerkeä teidän auttamisen lomassa moista pyyntöä toteuttaa. Ehotin, että voin kyllä neuvoa tyttöä korjaamisessa. Kuulemma kotona ei ole välineitä parsimiseen. Pipo jäi naulakkoon. Meinasi naurattaa melkosesti ja jälkeen päin opehuoneessa niin tekikin, mutta samalla kirpasi jokin muu. Maalaisjärjen, yrittämisen ja ehkä opettajan roolin ymärtämisen puute. Koska tuskin rahasta oli puute. 

Mutta niin, ajattelin kuitenkin kirjoittaa, kuinka ajatukset on iltaisin paljon yksinkertaisimmissa asioissa. Tänään taas havahduin sisäpyörän selässä, että mietin iltapalaa, huomista ruokapuolta ja tulevaa viikonloppua. Elämän suuria kysymyksiä. Huomenna jo näemmä mukavaksi perinteeksi muodostuneelle palkkapäivän kahveille muutaman työkaverin kanssa. Sitten tiedossa mahtavan gradukaverin nostalgiavierailu ja vähän pikkujouluisteluja. 

Nyt sitä suunniteltu iltapalaa. Vastakeitetyn lämmintä mansikka-raparperisoppaa kera Bachin jouluoratorion.