Viimeinen ilta. Opiskelijat pistivät musiikillisesti parastansa, Martti Hela -sali oli ääriään myöten täynnä, yläparvilta avattiin ovet, käytävään rakennettiin sivuaitio. Kaikki halusivat olla läsnä. Viimeisen kerran. Kuusi vuotta sitten samaisessa salissa nuor' ylioppilas istui ensimmäisiä hetkiään akateemisessa opinahjossaan. Ei tiennyt, miten tuon salin polku ja oma tulisivat yhdistymään. Ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Jos olisikin tiennyt, ei olisi narissut kovasta ilmastoinnista siinä keski-oikealla. Ei olisi valittanut vesisateessa ja paukkupakkasilla juoksemisesta opiskelijaravintolaan. Ei olisi tuskaillut kummallisista opintokokonaisuuksista. 

Onneksi hän nautti. Hän käveli kuluneita portaita ylös ja tarkkaili ikkunasta näkyvää koivua. Juuri sitä koivua.  Ajantaju, vuoden kierto. Ne hän luki koivusta. Iloa ja naurua, itkua ja kasvua koki tuo nuor' kasvatustieteen ylioppilas. Yllättäen, lupaa kysymättä tuli muutos. Se . Koskaan aiemmin hän ei ollut osallistunut mielenosoitukseen eikä tule koskaan osallistumaan. Vaan kolme vuotta Elämän totuutta etsittyään löysi hän itsensä laulamasta käsi sydämellä Kuulkaa korpien kuiskintaa...

Viimeinen ilta. Se oli kunniaa, se oli kiitosta. Se oli luopumista, haikeutta, yhteistä surua. Mutta se oli juhla. Rehtori puhui kauniisti, kuinka opettajanhuoneessa, kampuksen toisella laidalla, on ollut laulua. Hän vertasi Titaniciin ja siihen, kuinka siellä orkesteri soitti soittoaan viimeiseen asti. Tuolla opettajanhuoneessa on laulettu, kääritty hihat, tehty työtä ilolla ja rakkaudella. Valmisteltu itseämme, oppilaita. Mutta mihin?

 Lapsen tie on aamun tie aurinko loistaa sen yllä. 

Minne se kulkee, minne se vie? Outo se vielä on kyllä. 

Kukkien valkoiset tähdet, hauraat siniset kellot. 

Laihoa tuoksuvat pellot kysyvät, minne lähdet.

Lauloimme tänäänkin. Lauloimme lapsen tiestä, lauloimme, miten vain sinä jäät. Lauloimme villisorsista. Kävelin tyhjentyneelle parkkipaikalle. Iltahämärässä, lintu lauloi. 

Oli, oli se lintu.

Oli se elävä ja lauloi.

Vaikka puiston puut

kouristelevat kaamospakkasessa

henkitoreissaan.

Ja maailma sakeana pimeydestä

kuin hiilikellarin kohtu.

Mutta pimeän kuoleman keskellä helähti.

Se oli lintu.

Se oli elävä.

Ja lauloi.

                  (M.Leinonen)