Eilen aamulla. Kultainen virastomestarimme oli kiivennyt koulun parkkipaikan koivusta linnunpöntön alas ja oli täydessä työn touhussa puoli kahdeksan jälkeen. Pitää puhdistaa pönttö, että on uusille asukeille puhdas koti.  

Iltapäivällä. Koko kampuksen historian (tai mistä sitä tulevaa tietää..) viimeisen valmistujaisjuhlan eli publiikin jälkeen toinen kultainen ja korvaamaton, koulusihteeri, huikkaa meille opehuoneessa hengaileville opettajille: tulkaahan rääppiäiskakulle, sain ison palasen mukaan. Pistän kahvin tippumaan!

Tulevat opettajat saavat kukkaset, onnittelut tsempit tuleviin haasteisiin. Musiikkiesitykset ovat ihania, esiintyjät samoja, joiden kanssa olen luokassanikin vääntänyt ja kääntänyt tuntisuunnitelmia, miettinyt oikeaa lähestymistapaa lapseen, pohtinut opettajuuden olemusta. Ja eihän siitä ole kuin hetki, kun itse napotin käytävän toisella puolella keppien kanssa ja tuskailin, miten taiteilen kukan ja diplomin kanssa, kun molemmat kädet oli kyynärsauvoissa kiinni. 

Eilen juhlavan päivän päätteeksi olo oli ristiriitainen. Kiitollisuus kaikesta kokemasta ja tästä vuodesta on valtava. Yksi ympyrä sulkeutuu, toinen moinen avautuu. Silti seuraavat viikot täyttyvät varmasti arkisesta aherruksesta, viimeisistä loppurutistuksista ja juhlavista loppuhuipennuksista. Samalla mietin takuulla monen meidän elämänkohtaloa ja ensi syksyn tilannetta. Olisipa hänelle jossain linnunpönttö, jota puhdistaa ensi keväänäkin. Olisipa hänelle jossain opettajakunta, jonka jäseniä halata, joille keittää kahvia, joiden asioissa auttaa. 

Kainuhun kansa, ah arpasi lyö. Missä on ryhtisi kunnia työ. Meidän on uudesta luotava maa. Raukat vain menköhöt merten taa!