Tänään mieli oli täynnä eilistä. Puin keveän paidan, korkokengät, trenssin ja silkkihuivin. Heti keveni hieman. Nelosluokkalainen, hahmotusvaikeuksinen, vasenkätinen poika ja neulominen. Hiki tuli molemmille, mutta niin tuli hymykin. Venytä, kiepsauta, peruuta, pudota...

Käsitöissä ollaan usein hyvin lähellä. Välillä mietin sen toista puolta, että mitä jos jokin perätön huhu lähtee, mitä jos lapsi ei siedäkään lähiopetusta. Kyllä sen tuntee, kuka sallii pitää puikkoja oma käsi lapsen käden päällä ja kuka ei. Näitä on hyvä miettiä, mutta useimmiten huomaan lapsen, joka ei ajattele kierosti. Hän rauhoittuu, oppii ja tekee yhteisrytmissä. Joskus tuntuu siltä, että koskemattomuus-asia on mennyt yli. Sillä olen nyt jo nähnyt, että on liikaa niitä lapsia, jotka jo opettajan käden laskemisesta olkapäälle ovat kuin sulaa vahaa, huutavat kehollaan kaipuuta syliin.

Tämä vuosi on ollut hänen paras kouluvuotensa, kiitos sinulle. Kemiaa, katseita, sanattomia hetkiä. Uskomattomia pakkauksia nuo lapset - ja tämä aurinko.