Se oli sunnuntai-iltana, kun ulko-ovella törmättiin. Otin riskin ja kysyin, mahdettiinko tulla juuri samasta osoitteesta. Lyhyt hetki rappukäytävässä, naapuri saa kasvot. 

Tänään hetki sitten. Pim pom, ovikello soi varmaan minuutti sen jälkeen, kun astuin omasta ovestani sisään. Ovisilmästä näkyy naapurin leveä hymy ja harmaat, kauniit hiukset. Kalkatus alkaa heti oven avauduttua: "no hei katos kun en eilen kerennyt, kun koko päivän olin lietsossa, jaa vai tälläinen asunto sinulla on, kun minä ajattelin pyytää sinua käymään, leivoin piirakkaakin sinua varten, tulepas käymään, jooko?" Avaimet taskussa sipsuttelen naapuriin. Ikkunasta näkee ulko-ovelle, osasi siksi tulla pimpottamaan oikeaan aikaan. 

Ihana asunto, ihana naapuri. Kasikymppinen mummu, joka ajaa itse autoa ja hieroo asuntokaupat. Hymyilee niin, että silmälasit meinaa pudota. Silmät elää tarinan edetessä, kädet viuhtoo kuvia kohti. Ja yhtä hämmästyneenä, kun tulinkin istun nyt omassa asunnossani lämmin sienikinkkupiirakka edessäni. Parasta piirakkaa, mitä olen koskaan syönyt. Ei ehkä yllätä, mutta melkein itkuksi laitoin. Niin yllättävästä onnesta soikeana.