Tulen myöhään töistä ja pienen tankkauksen jälkeen hyppään taas peltiheppani kyytiin ja menen mummulle. Nostan hattua teille, jotka päivittäin huolehditte omista vanhoista vanhemmistanne. 97-vuotias mummuni on vastuullani tämän loppukevään ja täytyy tunnustaa näiden viikkojen perusteella sen jo käyvän ihan työstä. Vaikka hoitaja käy neljä kertaa päivässä, jää minullekin tekemistä. Kuten sängyn laidalle istumista, rollaattorikävelyllä ja vessassa käyttämistä, toppakahvien keittämistä, kämmenen silittämistä, laulamista, ja olemattomaan lyhentyneen muistin tukemista. 

Ja kyyneleen pyyhkimistä. Mummu istui särppimässä illallistaan, kun menin. Kyynelkin valui poskea pitkin, kun kuulemma niin yksinäistä. Huono päivä. Tänään ei ole tietoa, onko sunnuntai vai keskiviikko. Vilu selässä. Jalat ei taho topata. Seinällä oleva sukupuu vain on ja pysyy.

Vielä myöhään illalla palaan tuomaan puuttuvaa tiskiainetta ja muita ostoksia. Valmistaudun hiipimään sisälle ajatellen mummun jo nukkuvan. Jo postiluukun läpi kuulen, että hereillä ollaan. Kaivan värssykirjan yöpöydän laatikosta ja yhdyn mummun laulamaan virteen. Istun sängynlaidalle ja poristaan. Niin minne menet sitte yöksi? Ja autolla kulet...niin missä se sinun koulu on? Niin sellanen tavallinen opettaja. Onko käsityönopettajan vikaa? Ajeletko yksin vai onko niitä hiasteita? No on ainaki ehokkaita! Ja sitten jo hymyilyttää. Kysyn iltalaulutoivetta, ja mummu aloittaa tutun matalalla nuotilla Levolle laskeun Luojani, armias ole suojani...