Onhan tuosta viime kuuluman jo aikaa. Kesän kuulumiset on kerrottu muilla palstoilla ja lyhytpinnaisen elämä näkyy laiskuutena jättää tietokone avaamatta ja antaa instagramin laulaa. Ja mitähän sitä olisi laulanut? 

Paljolti edellisen postauksen tunnelmaa hyvän asettumisesta osoitteeseeni. Tum, tum tum! Niin vahvat ovat äänesi oman sydämeni alla. 

Ja kun on ollut odotettua enemmän myös näitä päiviä, jolloin halaan porsliinipyttyä tiuhaan kuin vanhaa ystävääni. Niin kyllä se ajallaan loppuu ja ohimenevää tuo pahoinvointi saa minut pyöräyttämään silmiä pari ylimääräistä kierrosta ja ajattelemaan, että kyllä kyllä. Viimeistään synnytysosastolle. 

Tällaisen päivän iltana makaan lempipaikassani sohvalla, siunatun olon vaihtelevuuteen kyllästyneenä. Ja yhtäkkiä toukka monottaa kylkeeni reippaat viisi iskua kuin viestiksi. Sori äiti, en tarkottanu tehdä maanantaistasi niin karmeaa! Aika vahvaksi olen kuitenkin tullut, enkö?

<3 

Ja niin yhtäkkiä huomasin, että moni asia on oikeastaan paremmin kuin pitkästä aikaa. Tai onkohan koskaan liian voimakas sana?

Sain keväthankeni ja -sateeni. Sain öljykanisterin päällä saalistaan perkkaavan pappani. Kevätkukkani ja mielimaisemani. Ja onneksi myös kevätflunssani. Hieman liian sitkaan ja makuultaan pitävän, mutta samalla myös ajatukseni, että asiat on nyt oikeasti aika hyvin. 

Arvostan, että on hän, joka noukkii iljettävimmätkin räkäpaperit sängyn vierestä. Turvaa arkemme huolehtimalla kaikesta olennaisesta: puurohiutaleista, vessapaperista, kahvista ja maidosta. On äkkiä mennyt työvuosi, joka saa taas jatkoa. Ilahduin äidin keittämästä kalakeitosta ja kummilasten tuoreista etähymyistä. Ja kesäloma - nurkan takana.

Neljä valkoista ruusua, kiitos. Sellaisia mahdollisimman kauniita. Sellaisia, joista mummu olisi tykännyt. Ilahtunut kovin ja hoitanut hyvin. Ihaillen ihmetellyt niitä tuvan kiikkutuolissa keinuessaan. Tasaisen turvalliseen tahtiin keinuessaan. Antaessaan itselleen vauhtia, pehmeästi varpailla pukaten. 

Pilvipäivien jälkeen pilkahdus aurinkoa ja kaulassa mummun hioma kivikoru. Voimakoru huomiseen päivään. Juhlaan, johon mummun ei enää tarvitse huolehtia etukäteen, miten hopeahiukset laitetaan. Huolet ovat jääneet.

Muruni mun. 

Kuiva kiitotie ja lentäjän lempisää. Kirkas pääsiäisaamu ja lomailun lempeä ote. Keväinen keveys ja pastellipalletin pakahduttama mieli. 

Muruinen, eloni mun.

Parvekkeellinen luottamusta kevääseen. 
Aurinkokahvit ja valkopyykki. 
Maailman rakkain ihminen. 

Keväiset kukat ja pidentyneet illat. Suremisen keskellä aurinkoinen kevät. Arjen helpottava rytmi. Vahvojen naisten lounaspöytä. Kummipojan hellyyttävä katse muutaman sentin päässä. Kuiva asfaltti ja hiihtotuntien hohto. 

Pitelen kädessäni jo toista päiväunien jälkeistä kahvikuppia. Sohvannurkkani rauha. Räjäytetystä, suuresta, vesi-ilmapallosta aiheutunut pulpettitulva, totuuden karttelu ja yhdeksänvuotiaan suuhun sopimattomat sanat vaatii veronsa. Viime vuoden väristyksiä. Liian tuttua. 

Vanha nainen kävelee ikkunani alla. Toppakengät, toppahousut, nilkkoihin asti ulottuva takki. Kunnon kinttaat ja korvaläpällinen nahkalakki. Kävelysauvat ja suuret silmälasit. Pysähtyy, kääntää kasvonsa veden yllä kimmeltävään aurinkoon ja kääntyy jatkaakseen matkaansa. Nostaakin katseensa yhtäkkiä minuun ja hymyilee leveää, harvahampaistaan hymyä.

Olin ajatellut kirjoittavani lomaviikon löhöilystä, kevätpäivien kirkkaudesta. Ja ajattelen vieläkin, mutta ne ajatukset keskeytyivät. Ensimmäisen lomapäivän lounaskanat jäivät yksin pannulle paistumaan, kun puhelimen toisesta päästä papan ääni kertoi, että mummu on nyt poissa.

Olin juuri ajatellut, että selvisimpäs. Tiukasta työviikosta ennen lomaa, jolloin tavallisestikin tuntuu, että kalkkiviivoillekko tässä kaatuu. Pinnistänyt voimansa viimeiset rippeet niin, että jaksaa juuri ja juuri lomaan asti. Olin ajatellut, että sadat korjatut koesivut, yllättävästi tupsahtanut työhaastattelu ja mummun voinnin huononeminen riittäisivät. Että lomalöhöilyä. Lepoa. Urheilua. Terveellistä ruokaa. Valoa.

Pappa nousee porrasjakkaralle niin ketterästi ja vakaasti kuin on tehnyt jo kohta yhdeksänkymmentä vuotta. Ottaa toisella kädellä kiinni vaatehuoneen vaatetangosta ja kurottautuu ylimmälle hyllylle. Tunnustelee kädellään, etsii ja hamuaa, nostaa sen alas ja kävelee vaatehuoneesta tupaan siniristilippu sylissään nätisti laskosteltuna.

Aamupalalla murheemurtama pappa. Puolisonsa menettänyt, yönsä valvonut. Perheensä ympäröimänä. Uusi aamu. Kyynelten ja kahvin välissä pappa tuumaa hellästi: Taisi mummu tietää, että nyt on loma. Ikuinen loma hänelle. Meille muille mahdollisuus tulla paikalle pian.

Lippu kiinni narunpäihin, ylös asti ja puoleenväliin. Lippu, joka on nostettu niin monesti aiemmin. Laulettu juhannuksen aikaan siniristille ja odotettu, milloin mökkisauna lämpeää. Mummu oli se, joka aina huolehti, että lipunnostossa otetaan aina valokuva. Ja lauletaan. Ja itketään. Ja nauretaan. Yhdessä. Ja sen jälkeen on juustokeittoa.

Kevyt ja kesäinen hellehattu. Kulahtanut punainen villapaita ja usein pölyiset silmälasit. Lukuisat rasvatuubit ja tukevat sisäkengät. Vaaleanpunainen kukkapinni. Monet monet helmet. Mummun kylmentynyt poski ja maallinen jäämistö. Ja enkeli. Sen annoin hänelle joululahjaksi muutama joulu sitten. Pohjassa lukee The Angel of Caring. Muistona minulle. 

Nauravaisesta, empaattisesta, huolehtivaisen hellästä - niin rakkaasta mummusta.

Se tutun pehmeä iho ja harmaankarheat hiukset. Vaalean siniharmaat silmät, joissa jo kauaksi mennyt katse. Hetkellisesti palaava hymy ja elämän syvin tyytyväisyys. Minulla on hyvä olla, hän sanoo ja silmät lupsahtavat taas kiinni. Aloitan tutun laulun hiljaa ja silitän hänen päätänsä: Pieni tyttö sinisilmä, punaposki ruususuu. Istu tuohon polvelleni, siinä on sulle laulupuu. 

Katse pysähtyy, tuttu laulu, hän jaksaa sanoa. Takaani kuulen, kuinka pitkän ajan elämässään kulkeneen rakkaan ääni särkyy sanoessaan, miten seitsemänkymmentä vuotta ollaan pidetty yhtä.

Kerran sinä olet syöttänyt minua. Nyt on minun vuoroni. 

Joskus tekisi mieli ravistella. Maailmaa, Suomea, vanhempia, oppilaita. Ihan vain sen verran, että muutamat olennaiset palaset korvien välissä loksahtaisivat paikoilleen. Että tämä hullu röyhkeys voisi laantua ja antaa tilaa kunnioitukselle. Kiitollisuus ja kohteliaisuuskaan eivät kuulostaisi hassummalta. Että olisi rauha. Oleskelurauha, koulurauha, työrauha. Kovaäänisimmät ja kyynärpää edellä etenevät saavat liikaa tilaa ja tallovat samalla toiset jalkoihinsa. Ällöttävää. 

Tarvitsisin nyt kuurin niitä viime vuotisia kullanmurujani. Pitkäksi vuoden aikana hujahtaneita nappisilmiä, jotka suvivirttä kohti nostivat katsettaan pulpetista aamu aamulta ylöspäin. Tai niitä tsemppareita, jotka osasivat uskomattomalla sosiaalisella tilannetajullaan paukauttaa koripallon leikin merkiksi juuri pahimman myrskyn yltyessä. Niitä lukuisia vatsa kippurassa naurettuja hetkiä. Turvallisia aamupiirejä, Niitä harvinaisia hiljaisen työn hetkiä omilla paikoillaan, jolloin joku nostaa takarivistä päänsä ja pysähtyy katseeseen. Hymyilemme. 

Hellyn aika usein. Aivan huomaamattani pysähdyn, kallistan päätäni hieman ja vain hellyn. Hellyin, kun viikonlopun kotimatkallani viereeni istahti vanha mies. Ahtaassa koneessa istutaan hyvin lähekkäin, joten mietin, kuka lie tämä iäkäs, rauhallisesti koneen häslingin ottava mies on. Hän, joka puolivälissä matkaa rohkenee avata suun, osoittaa karttaa yläpuolellamme ja sanoo: Jos nyt hyppäisin koneesta, niin ei tarvitsisi ajaa enää yötä myöten kotiin. Vaan tekeehän se mieli vaimon viereen nukkumaan. Keskustelun avaus ilahduttaa minua ja kerron, että tunnen hyvinkin hänen kotipaikkakuntansa ja etenkin sen naapuripitäjän, mummolani nääs. Vanhan miehen silmät aukeavat ihmetyksestä isolle, ja parin tarkemman sukuselvityskyselyn jälkeen hän katsoo lempeillä silmillään suoraan ja sanoo: hain mummulastasi koiran meille kaheksankytäluvulla. Selvisihän se. Tuntemattomasta tuttava, 

Tai kun hieman kohtuuttomiksi kääntyneiden aamupalalautasten jälkeen nojaan hotellin hissin seinään ja puolivahingossa sanon ajatukseni ääneen siitä, että mitenkähän sitä jaksaa lompsotella messuilla alkavan päivän. Hissin ovet avautuvat ja tuntematon vanhempi rouva taputtaa olkapäälle ja antaa konkarin vinkin: ei muuta kato ku etit mahollisiman pitkän luennon heti ja menet sinne leppäämään! Ai että mikä kokemuksen syvä rintaääni. Muutaman tunnin messuilun jälkeen palaan huoneeseemme hakemaan tavaroita ja kas - tutuksi tulleet kasvot taas hississä. Kysyy hersyvän naurunsa säestyksellä: No pysyitkö hereillä? Pysyin, mainiosti. Stand uppia aamuun ja avot. 

Niin ja tänään. Poika tekee yksin rästikoetta käytävässä. Seuraan hetken kauempaa, kun prepositioita haetaan nyt toden teolla. Kädet menee tutun laulun mukaan suuhun, pään päälle, leuan alle ja taakse. Matala ääni laulaa: in, on under behind. Ja leveä hymy päälle.

Ja vieläkin. Tunnustelen avokadojen kyspyyttä kaupan hevi-osastolla. Viereeni tulee vanna mies rollaattoria työntäen ja ottaa kaksi perunaa hitaasti pottulaarista ja asettelee ohueen muovipussiin. Ei pudota, asettelee. Nostaa pussin rollaattorin koriin ja kääntää menopelinsä toiselle hyllylle. Kierrän itse toiselle puolelle, Kirsikkatomaatit, basilika. Pappa on kohta jo hyllyn kohdalla. Banaanit, kurkku. Hän nostaa katseensa ylimmälle hyllylle ja kurkottaa käsi hieman täristen mutta silti niin huolellisesti ottamaan pienen rasian valmiiksi pilkottuja keittojuureksia muoviin käärittynä. Ja on silmin nähden tyytyväinen. Lihapotut, arvailen, ja lähden hellyyksissäni jatkamaan omia ostoksiani. Palaan hyvän tovin päästä hakemaan unohtamani chilit ja siellähän hän. Pyörittelee keittojuureksia hymyillen kädessään, samassa paikassa, ja uskaltautuu asettamaan ne koriinsa. 

Istahdan tuttuun tuoliin niin kuin olen jo lukuisia kertoja tehnyt ja pysähdyn vastapäiseen katseeseen. Lämpimänlempeään, kannustavaan, määrätietoiseen, purevaan. Minulla on hyvä mieli, kuulen itseni sanovan ensimmäisenä. 

Pikku hiljaa päätänsä nostanut, synkimmän talven selättänyt - aika vahva tunne. Mieli ja minä. Eivät ole minkä tahansa vinkeen vietävissä tai kohtalon koeteltavana. Kerta kaikkiaan! Ei ole pakko, en halua, nyt ärsyttää, haluan enemmän tätä, ei tuota. Voitaisko vielä? Minun elämä, aika, tila. Minun toimet, sanomiset ja seuraukset. Rauhani mun.

Kerään tavaroita päivän päätteeksi. Kirjat pinoihin, varakynät paikoilleen, seuraavan päivän tarvikkeet valmiiksi. Ladon kiiltävänupeat dinosaurustarrat takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa kertaa. Yhtä hienoa työskentelyä, innokasta opiskelua ja ansaittua onnistumista. Nostan katseeni ikkunan takaa vilkuttaviin hulivilisantereihin, jotka juuri päästin vapaalle. Innosta piukeat katseet ja ilosta heiluvat hanskat. Sankarisantereita, mestareita - kaikki.

Huolella koristeltu, haikeudella purettu. Ensimmäinen yhteinen kuusemme. Sai joulunodotuksessa oksilleen monia koristeita, joista iloitsimme pitkään. Oma kuva kuusessa roikkumassa? Ehdottomasti ja tottakai. Vieläpä komeilla kehyksillä. Myöhempää käyttöä varten vielä muutama kehyskoriste tyhjillään. 

Niin, joulu on purettu, loppiaisena jo. Jotenkin vain tämä nurkkaus on jäänyt instagrammin varjoon. Muun päänpurkukanavien jalkoihin. Odottamaan uusia asioita. 

Kevättä. Keveyttä. Tilaa.