Joskus tekisi mieli ravistella. Maailmaa, Suomea, vanhempia, oppilaita. Ihan vain sen verran, että muutamat olennaiset palaset korvien välissä loksahtaisivat paikoilleen. Että tämä hullu röyhkeys voisi laantua ja antaa tilaa kunnioitukselle. Kiitollisuus ja kohteliaisuuskaan eivät kuulostaisi hassummalta. Että olisi rauha. Oleskelurauha, koulurauha, työrauha. Kovaäänisimmät ja kyynärpää edellä etenevät saavat liikaa tilaa ja tallovat samalla toiset jalkoihinsa. Ällöttävää. 

Tarvitsisin nyt kuurin niitä viime vuotisia kullanmurujani. Pitkäksi vuoden aikana hujahtaneita nappisilmiä, jotka suvivirttä kohti nostivat katsettaan pulpetista aamu aamulta ylöspäin. Tai niitä tsemppareita, jotka osasivat uskomattomalla sosiaalisella tilannetajullaan paukauttaa koripallon leikin merkiksi juuri pahimman myrskyn yltyessä. Niitä lukuisia vatsa kippurassa naurettuja hetkiä. Turvallisia aamupiirejä, Niitä harvinaisia hiljaisen työn hetkiä omilla paikoillaan, jolloin joku nostaa takarivistä päänsä ja pysähtyy katseeseen. Hymyilemme.