Kohtuullisuutta, kiitos. Löydän lähes satavuotiaan mummoni lattialta kaatuneena. Säikähdän niin, että tärinän lakkaamiseen tarvitaan puhelu muutaman sadan kilometrin päähän. Eilen sairaalasängyssä pötköttävä mummu oli jo hieman entisellään. Pyyhin poimuisista silmistä monen sekavan päivän unihiekat pois kostealla paperilla. Ilme kirkastuu, molemmilla. 

Töissä vastaanotan täyslaidallisen rikkinäisyyttä. Vuosien aikana kertynyttä repaleisuuden raivoa. Epätietoisuuden turvattomuutta. Kun moni asia menee nyt liian hyvin, hän rikkoo tilanteen ennen epätodellisen hyvän loppumista. Mää vihaan sua! Mää saan lähtä millä mielellä viikonlopun viettoon ku mää haluan. Mää en kato sua! Heippa ja haista *****. Mää vihaan sua! 

Niin se kohtuullisuus. Se on sitä, että tänään laitan vaaleanpunasävyiset silmälasit päähän. Eikö ole kohtuullista?