Kerkesin jo hymyillä pääkirjaston portaikossa. Vuosien takaa tuttu kävelytyyli ja leveät hartiat. Samassa hetkessä huomasin erehtyneeni, ei se ollutkaan hän. Hymy jäi silti päälle. Ei ollut turha erehdys.
Illalla vilkuilen pyöräilysalin peileistä takaoikealla polkevaa isääni. Hymyilen ja irvistelen vuoron perään. Hikisenä ja kaikkensa antaneena siitä hetkestä onnellinen. Isä-tytär laatuaikaa nykyajan tyyliin.
Kaupassa kauhon suolakurkkutuskissani kurkkuja suuresta laarista. Seisomme tuntemattoman miehen kanssa pitkään vieretysten leikkelehyllyn edessä osaamatta päättää, mitä särvintä voileipä saisi. Kurotumme samaa pakettia kohti ja otamme molemmille omat. Käyn nukkumaan mustikkasmoothien pehmeys suussani.
Oon jo muutaman kerran yrittänyt kommentoida, mutten ilmeisesti oo onnistunu siinä vielä kertaakaan, ku ne ei täällä näy! Mutta tarkoituksena on kiittää ihanasta ja voimaannuttavasta blogista. Sun kirjotustyyli ja aihepiirit osuu jotenkin niin hyvin, hymyhuulin aina lueskelen :) kiitos.
VastaaPoistaSaat arjen kuulostamaan juhlalta, seikkailulta. Tässäkin jutussa vaikka kuinka monta hymyä keskellä päivää. Kiitos minunkin puolesta.
VastaaPoistaMutta yksi juttu vaivaa, miksi leikkelemiehen ja sun kädet eivät hipaisseet toisiaan, kun otitte sitä samaa tuotetta hyllyltä, sitten katsoisitte toisianne silmiin ja hymyilisitte... Ja niin edelleen! Ai, eikö noin käy tosielämässä? :D
Kiitos te itse voimaannuttavien palautteiden antajat! Kyllä sitä vaan ihmettelee tällasia kommentteja lukiessaan, että totta. Näistä minun pienistä jorinoistani ja hajanaisista ajatuksistani on muillekin voimma. Koska sitä tämä blogi minulle eniten tuo! Olushan sitä paljon muutakinidtä kirjoittaa - surua, murhetta ja kasvukipuja omalta reviiriltä ja toistenkin. Mutta jätetään ne puhumisen varaan. Kiitos vielä!
VastaaPoistaNiin ja se leikkelemies. Taisi pysyä kädet ihan tietosesti makkarapaketin ympärillä rouvansa ollessa vihanneshyllyn kimpussa.
VastaaPoista