Kiedon itseni uuteen pehmoiseen villahuiviin.
Järjestelen uusia lusikoitani edellisten Reykjavikista ostettujen pastellinsävyisten joukkoon.
Mittailen vieläkin ääneni riittävyyttä, iltojen tietoista hiljaisuutta.
Arvioin kulunutta lukuvuotta sanoin, numeroin, katsein, ilmein, elein.
Lasken jäljellä olevia vähäisiä työpäiviä.
Suunnittelen, haaveilen, järjestelen ja ennakoin tulevaa.

Sitten istahdan hetkeksi mummun muutamakymmen kiloisen vartalon viereen. Jalat tuskin erottuvat paksun villaviltin alta, mutta siinä istuessani tunnen, miten koukussa olevat jalat lämmittävät kylkeäni. Toistan päivän ja kellonajan monta kertaa. Luetutan purkin kyljestä tekstin liekö monennettakohan kertaa ennen hörppäystä: Ruusunmarjakeitto... Jaa, sitäkö on tuollastakin? Ja sinne mummu aina jää. Odottamaan, milloin ovi taas kolahtaa. Milloin voi kysäistä: Kuka tuli?