Ihminen kasvaa näissä kohtaamisen hetkissä. Ihminen on olemassa toisen ihmisen silmissä. 

 Minä olen olemassa siellä katseessa ja sen katseen kautta hiljalleen tulen tunnistamaan itseni.

Istahdan tyhjään odotusaulaan, kaivan opekalenterini välistä esiin paperia ja mustan ohutkärkisen tussin. Kiskaisen matalan pöydän lähemmäs ja kumarrun työn ylle. Uppoudun perjantaisen kuvistyön kokeiluun niin, etten kiinnitä huomiota pöydän toiselle puolelle tulevaan henkilöön. Hän nappaa lehden käteensä, ja vilkaisen siistiä, salkku kädessä tullutta pukumiestä. Keskityn työhöni. Nautin työn tekemisestä, tarkasta vapaudesta.

Pukumies ei ole päässyt lehdessään kantta pidemmälle. Nostan katseeni kuikasta ja keski-ikäinen mies hymyilee. Teet tarkkaa työtä, hän sanoo. Kerron vesilinnuista, kaloista ja kolmasluokkalaisista. Kerron tarkan työn ihanuudesta, viivojen vapaudesta. Mies kuuntelee, katsoo pitkään, ymmärtää. Nimemme huudetaan yhtä aikaa, jolloin nappaan kuikkani mukaan ja nousen.

Illalla palaan kuikkani pariin ja kuuntelen Kirjakerhon Viikon kirja -ohjelmaa. Jään miettimään katseen merkitystä. Sitä, miten ihminen elää katseessa, toisen ihmisen silmissä, huomattuna. 

Hipsin mummulle ruokakassi kädessä. Silliä, luumujugurttia, kahvia ja palasokeria. Nenäliinoja ja kahvipullaa. Mummu nukkuu sängyssään niin sikeänmakeasti, etten henno herättää. Nostelen ostokset paikoilleen. Pilkon pullaa parin palan annospusseiksi pakkaseen asti. Täytän kaffepurkin. Heitän vanhentuneet muikut pois. Kastelen pöydällä olevan keltaisen krysanteemin, jota mummu kutsui äitinsä sanalla ringanlumma. (Google kertoo: ringanlumma = kehäkukka.) Vien muutaman nesduukin nukkuvan mummun yöpöydälle ja seisahdun katsomaan, miten satavuotias sormi lyö unissaankin välillä tahtia tyynyn reunaan.

Ja mun on vaikee kestää sitä tunnetta. Mää en vaan meinaa pärjätä sen tunteen kanssa, koska onnen voi menettää.

(sitaatit: Kaija Ruurikkalan haastattelu, Viikon kirja -ohjelmasta)