Rakastan nuita nopeasti auringossa versovia mustaherukkapensaita. Rakastan niitä käsiä, jotka niitä kastelevat, nyppivät äkämäpunkkeja pois tuhoa tekemästä ja asettelevat tukikeppejä runsaasti satoa tuottavien oksien tueksi. 

Perjantaina kirjoitimme puheita kuudesluokkalaisten kanssa. Hän, joka olisi enemmän kiinnostunut käsikarvojensa polttelemisesta sytkärillä, tuijottaa tyhjästi paperiaan. Otsikko: Syntymäpäiväpuhe isälle. Ehdotan, josko puheeseen saisi tunnetta, henkilökohtaista otetta matkaan. Että mitä jos vaikka käyttäisit tuossa hyvä isä -kohdassa vähän voimakkaampaa sanaa: rakas. Hän kysyy: onko rakkaus voimakas sana? ja tuijottaa tiukasti. On, vastaan, rakkaus on aina voimakas sana.

Rakastan myös tuon pestyn ja ulkona hulmuavan kylpytakin omistajaa. Heitä molempia niin kipeästi, että siinä on muutakin voimakasta kuin pelkkä sana. Pappa herää päiväuniltaan surullista untaan muistellen. Syksystä neljäkymmentäkuusi asti ollaan samaa tietä kuljettu. Hän tarttuu puutarhaletkuun ja kastelee marjapensaita, omenapuita. Välillä on helpompi, että on jotain tekemistä.

Tänään vasta huomasin, miten vahvarunkoisia ovatkaan terveyskeskuksen pihalla kasvavat lehtikuuset. Ja siellä sisällä pötköttävä mummu.