Pääsihän se muorikin vielä pyörien päälle! tuumasi mummu, kun rollaattoria pukkasi pihamaalla. Ensimmäistä kertaa kunnolla ulkona tälle talvea. Aurinko hullaannuttaa hyvällä tavalla, sillä mummukin suostui ulkoilemaan ilman nurinan nurinaa. Takki päällä pysähtyi peilin eteen tälläämään silkkihuivia paremmin näkösälle ja tokaisi: kyllä tästä enää vain kamera puuttuu. Niin että taitaa olla periytyvä ominaisuus tämä filmaaminen. 

Ja hän nautti. Istui auringossa nauraen ja pelleili kameralleni, näytti kieltä ja nauroi makeasti päälle. Siis mummu! Mummu, joka puheissaan teki täysin kuolemaa vielä muutama viikko sitten. Mummu, jonka kanssa nyt laulettiin Tuuli hiljaa henkäilee, Leivoa ja muita keväisiä lauluja. Sain puolen tunnin jälkeen houkuteltua hänet kahvilla sisälle, että josko kuitenkin ei ensimmäisellä kerralla ihan mahottomia. Ihmeellinen tämä kevät.

Samalla mitalla olen ihmetellyt omaa huolimattomuuttani. Katsellut, miten hinausauto nostaa Mitsun lavallensa ja vie käynnistämättömä pois. Kiitos vakuutus ja avuliaat ihmiset. Kaipaan äänimerkkejä, muistilappuja, mitä tahansa! Tässä vaiheessa vuotta ajatukset on vaan niin täynnä kaikkea, että joskus ajovalojen sammuttaminen ei ole ensimmäisenä to do -listalla. Vaikka toki pitäisi käytännössä olla. Mutta nytpä omistan sekä kaapelit että hinausköyden ja osaan jopa käyttää niitä!  

Parin epätoivon jälkeen nauran huolimattomuudelleni ja lähden ulos. Ravaan jokivartta auringossa ja kuuntelen Tuomiokirkon kellonlyönneistä ajan. Veli soittaa risotolle, sisko porkkanakakulle. Onneksi yksi autonakku ei sittenkään maailmaani kaatanut.