Viikko alkoi luontopolulla. Metsä oli kultapuita täynnänsä ja lapset nauttivat päivästä metsässä. Miten voikaan syyskuu olla näin lämmin ja aurinkoinen! Millonhan se sateisen synkkä arki alkaa. Sitä vaan hymyilee, kun on niin hyvä olla. 

Lähettelen hehkutuskuvia jokirannasta harva se päivä. Fiilistelen kaikkia pienen arkisia asioita. Jännitykseksi riittää Prisman kassalla jännääminen, onko palkka löytänyt uudelle pankkitilille ja toimiikohan uusi kortti. On se extream! 

Ootko lukenu Uppo-Nalle -kirjoja aiemmin? kysyny lapselta. En, mutta uppomunia oon syöny. No, melkein sama asia. Ja halausenergiaa vyötärönkorkeudelta ennen viikonloppua.

Perjantaina kahdeltatoista pitää vähän verrytellä, venytellä, tsempata ja kerätä viimeisetkin energiat kutosten tuplatunnille. Ilmaisutaito vetää flow-tilaan sekunnissa - tai sitten tulee rytisten idealistisen nuoren opettajan reisille. Viime viikolla meinasi olla jälkimmäistä, tänään onnekseni ensimmäistä. Painan koulun oven kiinni kahdelta jalat pari senttiä ilmassa voimaannuttavan viikon lopetuksen jälkeen. Ei tarvinnut murentaa idealismia. Ihanaa, kun luottamus, sinni ja mikä lie connection alkaa tuottaa tulosta. Se on se käytävällä heitetty ylävitonen sytkärillä pöhhyyttelijän kanssa ja toisen kiitos: ope hei, kiitos, olipa mukava tunti! Ja hei, jos ei enää nähä, nii mukavaa viikonlopppua. Kutosten poijjaat, oijoi, kun välillä tekee eetvarttia moiset ylämummot ja muut.

Ystävä hurruutteli autolla ohi, pistäytyi syömään, toi leipää tullessaan. Ihanaa olla matkan varrella.