Sellaista iltapäiväsumua. Ulkona kylmää ja koleaa. Viiden asteen ulkolämpötila antaa hyvän syyn kietoutua sisälläkin villaan. Murua rinnan alle, kaffea päälle ja hetkeksi vaakatasoon. Vanha aikakauslehti ja hetkeksi rillit päästä.
Eilen jurppi ja otti päästä. Ärsytti ja potutti. Illalla tarpeeksi purnattuani sain taas (liekö taas kauan kestävän) valaistuksen siitä, miten on hankala tyytyä johonkin keskinkertaiseen, kun pohjalla on kokemus hyvästä. Mutta mikäpäs tässä. Sellainen seitkytprosenttinenkin hyvä on oikeastaan aika hyvä. Sellaisen tyydyttävän, riittävän verran hyvää. Vaan on siinä muistamista. Tänään muistin tyytyä tälle päivälle annettuun hyvään: ihanaan työrauhaan ja rakentavaan, kunnioittavaan yhteistyöhön.
Joskus jurppii. Niin kai sitä pitääkin. Se onkin vaikea tuo keskinkertaiseen tyytyminen. Mutta joinakin päivinä se voi olla tarpeen, ehkä lähes täydellistä se keskinkertainen.
VastaaPoistaSun blogi ei kyllä ole keskinkertainen! Oon tässä lueskellut sun juttuja, ja jokainen kolahtaa. Herättävät ajatuksia ja tuntuvat tutulta. Ihania kuvia, niissä ja teksteissä vangitset niin paljon - vähällä ja yksinkertaisesti. Lukiessa tulee jotenkin kodikas olo! Sillä sanalla kuvailisin blogiasi.
Voi kiitos sinä tuntematon ystävä! Sait palautteellasi aikaan hyvää mieltä ja lämmintä tuulahdusta. Ja sitä kodikkuutta! Se tulee myös siitä, että huomaa äänellensä olevan tilaa toisissa ihmisissä. Kodikas on kunnia-arvosana.
VastaaPoista