Minusta on alkanut tuntua, että jossain vaiheessa vaunut valjastettiin erehdyksessä aasin etupuolelle. Ja näkeehän sen aasista. Sekin näyttää jotenkin pöllämystyneeltä, takkuiselta ja uitetulta. (Hakala, 2011)

Eilen sittarin mammuttimarkkinoilla oli irtokarkkihyllyllä niin tungosta, että sai melkeen taistella kauhasta ja laareista. Meinasi ihan naurattaa se ruuhka muutamalla neliömetrillä, kun kaikki ikähaitarilla 3-65v. kauhoo alekarkkeja, mutta ei siinä vakavassa tarjoushuurutilanteessa parane alkaa hihittelemään. Tarjousten orjat kauhan kanssa taistossa!

Pokkarilaarille ei taas ollut tunkua. Ilokseni löysin Juha T. Hakalan Isän kasvatusopin kolmella eurolla. Lainasin sen jo viime vuonna gradukirjoja etsiessäni ja edelleenkin yhdyn moniin kirjailijan ajatuksiin. Jotenkin on alkanut pännimään tämä iki-ihana yksilöllisyys ja kyynärpäätaktiikka niin karkkilaarilla kuin ihmissuhteissakin. Ällöttää aina yhä enemmän ajatus siitä, kuinka jotkut ihmiset pelaavat ihmissuhteilla ansaitakseen itselleen ns. parempia ystäviä, varakkaampia tuttavuuksia tai vaikutusvaltaisempia kontakteja. Verkostoituminen. Onhan se tärkeää ja hyödyllistä, mutta että millä hinnalla ja mitä varten? Tai sitten sitä ite on jääny vaan niin kaus nykymualiman malleista, joissa oma status kannattaa kiillottaa mahdollisimman tehokkaaksi, monipuoliseksi ja koko ajan kehittyväksi. 

Mutta se Hakala. Siinäpä taas yksi teos, joka on saavuttanut ainakin omalla kohdalla kaikkea muuta kuin sen kohderyhmän. Nuori, perheetön naisihminen. Samapa se sille! Samassa koko ajan kiireellistyvässä maailmassa sitä eletään olkoon sitä mies tai nainen, perheellinen tai ei. Näitä ammattikirjallisuus-sarjaan liittyviä opuksia kun aina sillon tällön lueskelee ajattelee usein kyllä sitä, että kuinka paljon vähemmän niillä on lukija- tai kuulijakuntaa verrattuna television parhaaseen katseluaikaan lähetetyillä ohjelmilla ja mainoksilla. Mutta edelleenkin se Hakala - siinäpä vasta oiva lahjavinkki kaikenikäisille isäihmisille ja miksei myös muille työn ja kiireen orjille. Nimittäin onhan sitä välillä pöljä, kun luulee oman ajoittaisen iltaisen työläjänsä muka helpottavan esimerkiksi seuraavaa työpäivää huimasti. Toisaalta joskus kyllä, mutta kumpi on aisan edessä: aasi vai vaunut?

Jos työelämän tuntuvin muutos pitäisi typistää kahteen sanaan, se menisi juhasiltalamaisesti näin: tahdin kiristyminen. Kaikilla on kiire, liian monella on jatkuva kiire. Mitä sinä teet, kun työpäivä ei riitä? Anna kun arvaan: kannat töitä yhä raskaampina kantamuksina kotiin. Niin minäkin teen, mutta tiedätkö mitä? Töiden vieminen kotiin on alkukantaista.

    Se on primitiiviteko. Se on luuserin teko.

    Keskellä tätä globaalia uusliberalistista ähinää töiden kotiin kantaminen on loppupeleissä ythä tehokasta kuin kirmata Stanleyn mattoveitsi kourassa 24 tonnin Catepillarin kimppuun. Toisaalta olen ensimmäisten joukossa ymmärtämässä itseäni. Ja sinua. Kun pomo harppaa koputtamatta huoneeseeni iltapäivällä kello 15.45 ja vaatii "Conteqin paperin" valmistumista huomiseksi, se on kieltämättä aatos, mikä pyrkii ensimmäisenä mieleen. Ottaa läppäri kainaloon, livauttaa muistitikku taskuun ja lampsia kotiin. (Hakala, 2011)

Puska on puhunut. Nyt ihanan arkisesti kauppaan ostamaan tarjousjauhelihaa ja aineksia luumukakkuun.