No hymyilyttäähän se näin loppuviikosta. Lämmin päiväkahvikuppi poskea vasten iltakuuden jälkeen töistä palatessa. Kuivuneiden kukkien nyppimistä. Sälekaihtimet parvekkeelta ylös valon tieltä. 

Vähän niin kuin ois tehny aamu- ja iltavuorot putkeen joka päivä tällä viikolla. Onneksi tänään viimeisen intensiivisen työtapaamisen jälkeen tuli taas se olo, mikä välillä väsymyksen jaloissa on ollu kadoksissa: tähän sitä on kouluttautunut, tähän sitä on hakeutunut, tätä sitä oikeesti haluaa tehdä. Välillä on ihana olla idealisti ja nauttia työn tuomasta uudesta aluevaltauksesta.

Tämän päivän ilo oli myös yllä näkyvä kolttu. Äitihän se ensimmäisessä työpaikassaan vuonna seitsemänkymmentäjotain marssi oppilaiden kans Marimekkoon, ostivat kankaat ja ompelivat tunikat. Nostalgia tuo aina hyvät värinät.