Olen istunut pokkanaisten kanssa pitkällä brunssilla. Heidän, joiden kanssa on saattanut vierähtää pitkä tovi näkemisessä. Heidän, jotka jo ties miten paljon yli kymmenen vuotta sitten kampesivat toisensa pikkuisiin huoneisiin juttelemaan niin hiljaa, ettei vanhemmat herää. Ruinasivat kyytejä kylään ja kotiin. Odottivat ensimmäistä ajokortin saajan täysi-ikäisyyttä vapauden tunteen vallassa. Että voi ahdata neljä kapeaa takapuolta Passatin takapenkille kohti milloin mitäkin. Nostivat toisen jalan tilan puutteessa toisen päälle. Vaihtoivat jalkojen asentoa yhtä aikaa ja hyvin mahtuivat. Kaarsivat vielä kerran Lidlin pihaan ostamaan tarjouslimpparia mökkireissuille ja ajattelivat olevansa elämässään niin huipulla. 

Ja olivat! Silloisilta ajoilta on paljon muuttunut muutakin kuin kapeat takapuolet. Pokkanaisten sisin on sama, vaikka tarjouslimppari ja sipsipussit ovat saaneet pöytäkavereikseen hieman muutakin. Pokkanaiset puhuvat suoraan, rämpivät eteenpäin, halaavat tiukasti, nauravat makeasti. Uskovat siihen, mitä tekevät. Siihen, mitä haluavat. Aika naisia, sanon minä.

Mutta en tiennytkään, että sadonkorjuun aika on maaliskuussa. En tiennyt ennen kuin tyttö ojensi kortin. Anteeksi, siinä luki. Kaikesta. Kaksi kuukautta suvivirteen. Taidan olla yhden lahjani jo saanut.