Elän kolmea aamukampaa. Päivä päivältä pienentyvät. Loppuvat ja aloittavat uutta.

Kahdeksan päivää. Kannan ensimmäisen muuttolaatikon kellarista. Vein ne sinne kaksi vuotta sitten jemmaan siltä varalta, jos en tässä eläkeikääni asti asukaan. Jokaisessa asunnossa oma tarinansa. 

Kaksikymmentäkahdeksan. Kyykötän keväthameessa ja nilkkureissa sinnikkäästi koulun pihalla olevan lumivuoren takana piilossa. Pallo paikalla! huutaa kuutosluokkalaiseni ja ampaisee etsimään. Vaihdan paikkaa puun taakse pellavatukkaisen pojan seuraan ja kuuntelen, kuinka pitkästä aikaa hengitykseni kiihtyy jännityksestä. Ope nähty!

Viisikymmentäneljä. Katson lattialle ja pöydän kulmaan kertyneitä papereita. Laskuja ja kuitteja, tarjouksia ja muistilappuja. Vihkosia ja ohjeita. Yksi niistä alkaa: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä...