Jotenkin omenat eivät olekaan niitä, mitä herkimmin opettajalle kannetaan. Omenoiden sijaan lapsi valitsee lattialta itselleen ja antaa minulle kortteja, jotka kuvaavat vihaa, surua - kaikkea näiden väliltä. On rästihommiin jääviä takki päällä istuvia poijankloppeja. Ääntä enemmän kuin laki sallii. Pienenkään muutoksen tuomaa myllerrystä. Ja  hullunmyllyn jälkeinen jäätävä hiljaisuus. 

Mitenköhän sitä aina muistaisi, että uusi päivä voi olla edeltäjäänsä parempi. Että uusi päivä voi tuoda tullessaan tunnelman, jollaista ei olla nähty pitkiin aikoihin. Ja niin ruokapöydässä istuvat taistelukumppanini ilman mitään kiirettä. Pulputtavat jokainen vuorollaan omia joulumuistojaan. Kertovat vuosien varrella kertyneistä joulupukkimuistoistaan. Uunissa valmistettavasta kalasta ja piparkakkuherkuista. 

Ja minä yritän. Ymmärtää, pysyä perässä, rakastaa, rajoittaa, kasvattaa, opettaa.

Vastapäätä istuvan taistelukumppanini lautanen on ollut tyhjä jo hyvän tovin. 

Yhtä aikaa, nousemme, hymyilemme, lähdemme.