Kuva ajalta, jolloin kerkesi pysähtyä matkalla ihan vain varta vasten ottamaan kuvaa kauniista pohjalaisesta peltomaisemasta. Tänään aamulla tankkasin autoakin vain kahdella kympillä aikaa säästääkseni. Naurettavaa. 

Kaksikymmentäyhdeksän viitosluokkalaista ja keskustelua uskonnontunnilla maailmankuvista, maailmansynnystä, tieteestä ja Raamatusta. Koko ajan ainakin viisitoista räpylää pystyssä pyytämässä puheenvuoroa. Onneksi edes puolet yritti viitata, sillä opetuskeskustelu niin suuren ryhmän kanssa on aika reipas haaste. Kiire ja riittämättömyys. 

Oon tässä muutaman viikon aikana tuumaillu, että samanaikaisopettajuus on cool juttu, jos 

a) opetettavia luokkia on alle kolme (ei viittä tai kuutta)

b) suunnittelu eli keskustelu- ja kohtaamisaikaa opettajille on varattu suhteessa opettajien lukumäärään. 

Välillä tuntuu, että oma työnkuva on muuttunu muistuttamaan jonkin sortin nopean toiminnan yksikköä. Pedagogiikkaa rajoittaa luokkatilojen rajallisuus ja siellä täällä työskenteleminen. Suuret ryhmäkoot ja jäsentymätön toimintamalli. Minuuttipelillä toimiva ruokailu melkein vuorokoulujärjestelmä. Pyh ja pah pedagogiselle vapaudelle! Sitä paitsi mitä jos nykysuunta on vain se, että kasvatetaan ryhmäkokoja kolmestakympistä ylöspäin ja lisätään opettajien määrää, niin kysynpä, vain: kuka kerkeää kysyä lapselta, mitä kuuluu? Luokkakuvat alkavat kohta muistuttaa armeijan komppaniakuvia. 

Sitten yhtäkkiä huomaan, että joku kikkarapää on singahtanut halaamaan minua. Resurssiopettaja, enkunope, sillon tällöin tuleva ope tai mikä lie. Hyvä muistutus itselle siitä, että merkityksellisyys voi muodostua hetkessä. Halausta ei estä ryhmäkoko tai vähäiset määrärahat. Muistin vieläpä kikkarapään nimen oikein, yhden sadasta neljästäkymmenestä vakituisesti opetettavasta lapsukaisesta. Se oli ensimmäinen halaus tälle vuotta. Eipä taida kikkarapää tietää, että ope muistaa hetken vielä viikonkin päästä.