Kuherruskuukausi uuden asunnon kanssa on todella meneillään. Fiilistelen jokaista tiskikoneen starttinapin painallusta, iltapäiväkahveja parvekkeella ja alueen ihanaa sijaintia. Yhtäkkiä olen paikassa, jossa asuu hyviä ystäviä ja Prismassa näkyy aina tuttuja. Miten tässä näin hyvin kävi? 

Ensimmäinen kunnon työviikko takana ja vietän aikataulutonta perjantaikahvia seuraten, miten parvekelasien takana sataa vettä kuin aisaa ja samalla paistaa aurinko. Hymyilyttää väkisinkin, kun tietää viikonlopun olevan edessä ilman mihinkään ajamisia ja täyteenbuukattuja aikatauluja. 

Eilen tunsin ensimmäistä kertaa tälle lukuvuotta taas sen, miksi tätä työtä tekee. Surusilmät vaalean polkkatukan alla ja tähtisilmien loistetta enkuntunnilla. Tänään perjantain viimeiset, iltapäivän tunnit kutosten kanssa räjäytti pankin totaalisesti. Ilmaisutaitoa ja lyhkäsiä draama- ja improharjoituksia, bingo! Osu ja upposi. Pysähdyin, kun perinteinen jäkäripoika laski jalat pulpetilta kädenliikkeeni nähtyään, siristi silmiään ja tarkensi: ai sää sanot, että saat opettaa meitä etkä joudu? Niinpä. Ja vielä yksi rasti seinään: ei nimittäin monesti kuule, että alkava murkku kiittää oppitunnista kotiin lähtiessään.

Ja nyt koria, johon lehtensä heittää. Toinen sanomalehille ja toinen aina läjäksi kerääntyville kirjoille, naistenlehdille ja muulle sängynvierusromppeelle.

Taidanpa jatkaa nautiskelua.